olen kovis

Herran haltuun, hyvä ystävät!

Jo alkaa taas kavio lentää, kun se kasvaa. Ja kun nurmi kasvaa. Ja pinna kasvaa. Ja esteet kasvaa. Kyllästyin ns. horsemanship-lähestymiseen ratsastaessani ja aloin vaatia hevoselta kuuliaisuutta. En enää kysellyt joka askeleella onko kaikki hyvin ja antanut urpona ohjaa. Otin ohjat ns. omiin käsiin. Johan alkoi peli kulkea! Hertsyykkel. Silmäni aukesivat, kun Mia Kainulainen sanoi, että on hyvä hieroa hevosta ja harjata ja ruokkia oikein ja klipata ja what-not. Mutta ei se kopukka kunnossa pysy, jollei sitä ratsasteta oikein. Pitikö mun elää 44 vuotta hoksaakseni tämän? Ei se vieläkään ns. automaatti ole, mutta kulkee huomattavasti viksummin kyllä.
Sen kunniaksi julkaisenkin tässä kuvan, joka on ajalta ennen meikäläisen omistusta. Heppa asui tuolloin Hollannissa ja hyppäsi pikkusen isompaa. Kuvassa hevo voittaa parhaillaan 135-luokkaa. Mun eläin!

Eikö o mahtava? Ehkä jonain pänä tuommosen kuvan saa myös minusta hänen seljässään. Jyrkkä ehkä.
  Ruoka-asiaa: aloitin glukosamiinin antamisen. Purkki maksoi 120 euroa. Arvatkaa suostuuko syömään. Kysymys kuuluu, syönkö sen nyt itse? Onko mulla sen jälkeen kropassa enää muuta kuin jykevää niveltä?
Lopuksi: Ah, meidän tallilla sattui eilen ihana rakkauskohtaus. Suomenhevosori pääsi osoittamaan rakkauttaan tammaa kohtaa ihan kokonaisvaltaisesti! Valvonnassa toki ja hihnoista kiinni pideltiin, mutta silti! Olipa hieno kokemus. Ei niitä nykyään juuri näe.

Rakkauden kuulumisiin, heinämaha & emäntänsä möhömaha.

Motivaatio hukassa

Luin joku aika sitten suunnistaja Minna Kaupista juttua lehdestä. Minnalla oli palanut päreet koko suunnistukseen ja oli motivaatio hukassa. Olipa ilahduttavaa! Tyyppi on ehkä maailman kaunein ja parisuhteessaan onnellisin ja maailman paras suunnistaja, mutta silti toisinaan korpeaa. Eli ehkä on ihan ok, jos itelläkin toisinaan loppuu ns. virta. Hevonen on viimeisen kuukauden aikana mennyt kolme kertaa hienosti, joka on n. 3 kertaa enemmän kuin viimeisen puolen vuoden sisällä. Käy mielessä, että voisin ratsastella helpommallakin hevosella. Mutta sitten taas tänään, kun menin ennen töihin lähtöä harjailemaan elukkaa ja syöttelin sille pikkusen vihertävää, niin tajusin, että tästä sitä maksetaan. Siitä, kun naama vääntyy hymyyn itsellä ja hepalla. Koira haukotteli vieressä. Life <3

Mutta kun selkäänkin pitäis mennä. Ja siellä alkaa ahdistaa a) oma kyvyttömyyden tunne ja b) pelko siitä, että kopukalla ei oikeasti ole kaikki okei ja se on siksi niin hidas syttymään. Ehkä pitäis vaan hiljentää tunnepuoli ja ratsastaa hiukka riuskemmin.

Lapselleni tuumailin ääneen, että onpa kummallinen toi meidän heppa. Lapsi katsoi mua aivan kyllästyneenä ja totesi: ”No kai se nyt on kummallinen, kun se on yksisarvinen, eikä mikään tavallinen hevonen!” Aivan! Sillä on vaan niin huono kavion laatu, että sarvi on kulunut käytössä (!) pois. Kysyin kengittäjä-Jaskaltakin, että rakentaako hän tarvittaessa uuden sarven. Tuumasi, että jos hinnasta sovitaan, niin uusi sarvi järjestyy. Näin ne asiat lutviutuu.

Apråpåå, olin vkonloppuna katsomassa ponien estekisoja Laaksolla. Päätin, etten enää käy hevosten estekisoja katsomassa ollenkaan. Ponien touhu on huomattavasti mukaansatempaavampaa! Karmea vauhti, aivan yllättävät käänteet, draama, äidit, pikkusiskot, isoveljet, koirat ja tuuheat ponit. Ihan ykköskamaa! Kausikortti tänne ja vähän hitaasti!

Nymmä meen töihin lukeen uutisia. Heippa.