Pullea ystäväni

Herran haltuun, ystävät! Hevoiseni on ollut vihreän kullan kourissa nyt pari viikkoa. Paljaalla silmällä arvioin, että painoa on tullut pyöreät 400 kiloa lisää. Ja niin ovelasti, että ei sitä sivusta heti huomaa, mutta katsopa edestä tai takaa. Valtava pallo. Haarat repee kun selkää loikkaa. Liikutaan mikä ehditään, mutta kohtahan sillä katkeaa jalat. Tämä laidun, mikä arvon rouville arvottiin alkuun, on kohta ns. tyhjä. Emännät on nähneet oikein kunnolla vaivaa ja jyrsineet varmaan juuria myöten jokaisen siunaaman kasvin. Ettei vaan menis sähköpaimenkin siinä sivussa. Kukaan huomais mitään. Tytöt vaan syö. Eipä tarvitse pelätä, että hevonen karkaa, kun se on niin ahne ja paksu, ettei se pääse/jaksa/halua.

Laukkailin hänellä ympäri kenttää tänään varmaan vartin. Ihan hyvin jaksoi, ihmettelin kovasti. Takajalkoja ei meinaa saada alle, mutta eihän ne toisaalta mahdu sinne alle. Polvet ottaa ikävästi masuun kiinni. Tiedätte sen tunteen, kun laitat nauhakenkiä jalkaan ja ähkit oudosti. Kas! Vatsani on tiellä.

Jepjep. Hampaat raspattiin tuossa justiinsa. Oli kuulemma jo reilun puolen vuoden jäljiltä aika rumat, reikiä poskissa. Mähän sanoin jo aiemmin, että raudat se tarttee! Mutta nyt on kunnossa. Ja rokotuksetkin on. Estesatula puuttuu yhä, mutta mitäs hevonen satulalla tekis. Kuulemma ovat villihevoset pärjänneet ilman satulaakin, aroilla.

Pääsin vakituisessa työpaikassani muuten ujuttamaan pikkusen hevosmateriaalia ruutuun. Ne varmaan kyllästy, kun jankkasin, että kyllä nyt PM:stä Laaksolta pitää kuvaa olla. Haha! Olen nyt kantanut korteni kekoon suomalaisen ratsastusurheilun puolesta.

Näillä mennään tältä erää. Hyvää kesää!