Mrs Moffat on uusi musta

Tervetuloa tänne uskoontulleiden palstalle!
Hevoseni on sitten viime kerran ollut, juu, Viikissä kengityksessä. Tällä kertaa pääsimme askeleen eteenpäin, kavioon ei tullut enää pohjallisia. Saattaapi olla, että ensi kerran jälkeen ei tarvitse enää matkustaa kengitykseen, vaan kengittäjä matkustaa meidän luo. Upeaa.

Taisin löytää myös aivan fantastisen vuokraajan. Minua parempi ratsastaja, joka haluaa viihtyillä hevosen kanssa, eikä hinkata koulua uralla. Mikä unelmien henkilö! Olen siunattu.

Ja sitten se jumalallinen ilmestys, nimittäin eläinlääkäri-kiropraktikko Sybil Moffat. Jestas, että voi ihmisellä olla hevosen tajua. Kuulin huhua, että tällainen henkilö saapuu syyskuulla Vihti Dressage Centeriin. Varasin ajan. Puhuttiin, että nainen parantaa hevosen kuin hevosen, vaikkei vaivoja olisikaan. Otin riskin (ja tukon rahaa) ja läksin tutustumaan tilanteeseen. Uinhan rahassa, ja siitä piti päästä äkkiä eroon.

Ensin ystävällinen, hiljaisen oloinen Mrs Moffat halusi nähdä kopukkani liikkeessä. Ei sanonut mitään. Sitten alkoi kopelointi ja kauhonta. Sitä kesti noin tunnin. Hevoseni katsoi minua välillä kysyvästi, mutta otti silti kaiken irti ja päästi alahuulen roikkumaan ja heitti ylähuulen törrölleen. Autuus!
Sitten aloimme jutella Sybilin kanssa. Nainen kehui hevostani: onpas sinulla Katja siinä kiva heppa! Käyttäytyy kivasti. Vaikuttaa todella nastalta ystävältä. Sanoin, että näinhän se kuule Sybil on. Naulan kantaan. Kävimme läpi perus-perheasioita, mutta sitten taas takaisin hevoseen. Sybil nauroi huolestuneelle ilmeelleni ja sanoi: kuule, nämä tämän hepan vaivat on aivan minimaalisia! Muutama päivä lepuutusta ja sitten alat ravailla eteen-alas. Tää on aivan mahtava heppa, hei! Ja se on selvästi tyytyväinen elämäänsä.

Hyvä etten itkenyt kotiin mennessä. Kuinka onnellinen voikaan olla laitettuaan satasia syrjälleen? Sitten vaan kohti uusia seikkailuja. Ja: kahden viikon päästä meille tulee se poni. Ounou. Siihen asti, heip!

Vanhaemäntä lasten seassa kisaamassa

Jep, näin se on! Olin entisellä huippuestehevosella harjoituskisoissa tuntsareiden seassa. Siellä on olo uhkea. Oma hevonen, oma kypärä, omat saappaat. Vastustajillani tallin mahd. entinen ravuri, harjoituskertoja kenties nolla, niukin naukin äidiltä saatu lupa osallistua kisaan ja päällä lainattu turvaliivi. Mikäs siellä on ollessa. Kerrankin erottuu joukosta. Enkä edes voittanut luokkaani, mutta teinpä kuitenkin nollaradan ja lähestyin asiallisesti. Se riittää moneksi viikoksi!
Uskon silti, että meillä kaikilla oli ihan samanlainen fiilis: aivan mahtavaa päästä kisoihin. Kukaan ei kuvittele olevansa jotenkin muiden yläpuolella, jokainen kamppailee oman, kenties jästipäisen ratsunsa kanssa. Jokainen laukka-askel on voitto, jokainen ylitetty este on tuplajättipotti.

Nähtiinpä kisoissa sympaattista sekoiluakin, eräs ratsukko, jota kuulutettiin, oli kävelyllä. Ei tiennyt menevänsä radalle. Heitä etsittiin. Löytyihän ne sieltä, luonnosta lampsimasta. Yksi pikkukoira koki olevansa tarpeellinen radalla, ja pyrki sinne tämän tästä. Muut eivät tajunneet hänen tarpeellisuuttaan.

Ja jos kisoja ei lasketa, onnelliseksi minut teki hevoseni. Hän äkkäsi olevansa kisoissa ja nautti joka hetkestä. Oli elementissään radalla, kökki tyynenä rekassa, kun muut jo menivät radalle ja tietysti vastasi ratsastettaessa apuihin kuin taivaan enkeli, joka siunaa ihmistä hädän hetkellä. Että se on hieno! Alan pikkuhiljaa tajuta, mikä tekee estehevosen onnelliseksi. Tai ainakin sen, mikä ei tee: kouluratsastus. Pitäisköhän se sitten vaan unohtaa ja harrastaa sitä, mitä lapsenakin: täysii päin!

Ens viikolla überguru Jaska Granströn punnitsee kaviotilanteemme toivottavasti viimeistä kertaa. En millään jaksais ravata Viikissä asti kengityksessä. Vaikka kivahan se mies on, mutta silti.

Aijuu, ja perheenlisäysuutisia: perheemme kasvaa ponilla lokakuun alusta, mutta ohenee joulukuun lopussa. Meille tulee poni ylläpitoon! Eläköön köyhyys! Hurraa! Täältä tähän.