Rikas on se, jolla on rahaa

Sain mätkyjä. Puhutaan noin alkuun kuudesta tonnista, saattaapi tosin laskea neljään tonniin. Sehän on jo melkein lottovoitto ihmiselle, joka on tottunut saamaan mätkyjä. Tässä on nyt, lapset, erinomainen esimerkki henkilöstä, jolla ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla varaa mihinkään muuhun kuin uusien ja vanhojen verojen maksamiseen. No, minulla on hevonen.

Pari viikkoa sitten avauduin tallilla kavereille, että pitänee luopua hevosesta, rahat loppuu. Kaverit aloittivat kauhean mökän: ei se käy! Et voi luopua hevosesta! Mihinkään ette lähde! Me hankitaan hepalle vuokraajia! Keskustelu loppuu tähän!
Liikutuin. Meistä ei haluta eroon. Nämä on sellaisia asioita, joista köyhäkin voi iloita!

Kun velkoja ei vielä seiso ovella, voi myös nauttia kahden tunnin maastosta. Onko aavistustakaan, miten ihanaa on laukata lähes villiintyneellä hevosella, kun se samainen kopukka ei vajaa vuosi sitten liikkunut mihinkään? Voitteko mitenkään ymmärtää miten siistiä on olla estetunnilla sillä samalla, likaisella, pömppömahaisella hevosella, kun opettaja kehuu maasta taivaaseen? Ette voi. Se on parasta.

Melko ihanaa on myös se, kun taivaltaa syksyisessä metsässä omalla hevosellaan ja perässä kipsuttaa oma lapsi vuokraponillaan. Ja kun yks kaks huomaa, että oho, meillä on molemmilla punaiset ridahousut, siniset takit ja valkoiset hepat. Mini-me. Sydän halkeaa onnesta. Jos nyt kuolen, jää hirveästi velkaa ja hyvä mieli.

Talliasiaa: meillä on uudet karsinat. Ne on niin isot, että periaatteessa maneesin voisi purkaa. Bokseissa mahtuu hyvin menemään pääty-ympyrää. Boksien koko EI VOI OLLA ovi hevosen onneen. On maksimaalisen urpoa, että senttejä mitataan hullunkiilto silmissä, vaikka samaan aikaan joka puolella hortoilee hevosenomistajia, joilla ei ole minkään asteen ymmärrystä hevosensa olemuksesta. Näen lähes päivittäin ihmisiä, jotka esimerkiksi pelkäävät omia hevosiaan. Tai jättävät menemättä kentän ulkopuolelle, ettei mitään satu. Tai seisottavat kopukoitaan karsinoissa, kun tarhassa ne villiintyy. Toisinaan törmää yhä ihmisiin, jotka 80-luvun hengessä ottavat hevosestaan niin tiukan otteen, että hevonen peloissaan alistuu. En usko sellaisen henkilön mitalikimaraan. Mikä jengiä vaivaa? Lukekaa kirjoja! Tai jos ette jaksa, katsokaa videoita! Tieto ei lopu tästä maailmasta. Eikä se satu.

Loppuun vielä aivan törkeä henkilökohtainen uutinen: en ole klipannut hevostani. En näe mitään järkeä klipata sitä, kun se hikoilee niin harvoin kunnolla, eikä sen karva ole mikään kovin tuuhea. Että anteeksi vaan kaikki! Ei tartte moikata kun tulemme vastaan, ymmärrän kyllä!

Palaan asiaan, jos on varaa. Moi.