Kehitys kehittyy!

Ahaa, siellä jo ihmetelläänkin, että miten näyttää niin oudolta tuo teksti? Aivan oikein! Vanha mäkki kuoli, ja tämä on uusi, millä nyt kirjoitan. AIVAN eri meininki. Kävin myös konsultilla, joka neuvoi miten tätä blogia tulisi kehittää. En yhtään tajunnut, kun hän puhui blogin ulkonäön kehittämisestä. Siis mitä.

Myös hevosen vatsa on kehittynyt. Onko hyvin vaikea sanoa kasvaako Pasi siellä kovaa vauhtia, koska maha on niin iso. Minäkin hellästi kuuntelin masua ihan väärästä paikasta, kunnes ohjattiin, että se varsa on kylläkin tuolla. Ok. Nooo, Pasin äiti voi kuitenkin hyvin, oli se varsa sitten vaikka kaviossa.

Jouluaattona ja joulupäivänä jätin eläimen heitteille. En uhrannut ajatustakaan hevoselle, koska itselläni oli liian kiire ahtaa paljon ruokaa ääntä kohti. Nytpähän tietää miltä se tuntuu, kun toinen ajattelee vain ruokaa. Sille tuli varmaan tosi paha mieli. Kostoksi vielä mentiinkin sitten jälkikasvun kanssa heti joulun perään intoa puhkuen tallille. Rakensin omin pikku kätösin ”valjaat” juoksutusvyöstä ja sivuohjista. Niihin kiinnitettiin liinat, ja kah! Pulkkaralli saattoi alkaa. Lapsi pulkkaan, äiti kysyvän hevosen selkään ja kantapäätä kylkeen. Ongelmaksi muodostui uutukainen asukkaamme, australianpaimenkoira Bibsa, joka meni harrastuksesta täysin raiteiltaan. Hän koki tilanteen uhkaavaksi ja hyökki pulkan kimppuun. Paikoin koira ryntäsi hevon vierelle rähjäämään. Neuvoin pulkassa istuvaa lasta huitomaan koiraa raipalla, mutta sepä olikin hänestä kiva juttu. Sitten haukkailtiinkin sekä pulkkaa, että raippaa. Moisesta käytöksestä voi tietyissä piireissä joutua autoon istumaan.
Ihmisten ja hevosen mielestä pulkkakeissi oli jees, koiria jurppi. Ratkaisu: koirat autoon. Ensi kerralla otamme askeleen 2: suxet. Ensi kerralla pelaamme myös varmaan päälle ja myymme koirat eniten tarjoavalle. Tämä siis jos talvi ei ole vielä loppunut.

Kehittynyt on myös kisajärjestelmä, näemmä. Lueskelin sitä ”kiinnostuneena” Hippoksesta, mutta en oikein tajunnut. Sitten luin uudestaan, enkä tajunnut vieläkään. Mikä siis muuttuu, jos aiempi luokitus on vaikkapa A-B-C-D ja nyt se on 1-2-3-4? Ai että voi ihminen olla yksinkertae! Mutta mukava.

Kävin postilaatikolla ensimmäisen kerran viikkoon. Ehkä. En nimittäin tiedä mikä päivä nyt on. Postilaatikossa lojui astutustodistus ja joulukortti Pasin isältä! Mä arvasin, että se oli oikeaa rakkautta! Pasin isä on nuori (Lissabon), mutta ei se välttämättä ole onnen tiellä. Ihan hyvinhän ne pärjää muutkin, esim. Mikael Jungner ja hänen 23v nuorempi kissansa. Pasin äiti on kuitenkin vain 11 vuotta miestään vanhempi.

No niin, nyt väsy käsi. Pakko saada suklaata. Moi.

On aika hokkein, reikien!

Tervetuloa taas tänne hevoshassuttelun maailmaan!

Tänään tirskumme sille, että yhtenä päivänä on jäätä ja toisena kuraa.
Kolmantena voi hyvinkin olla pieni kinos, josta luonnollisestikin tulee tilsat.
Ja jos jollain on jo hokit JA tilsakumit, niin sanomattakin on selvää, että ne jäävät tarhaan, jonka syvyys lähenee jo metriä ja imukyky sitä keittiöpaperia, jossa on sisällä norsuja. Näillä keleillä ei voi voittaa!

On liian pimeätä luonnossa, liian lörtsöä kentällä, liian ruuhka maneesissa. Näillä keleillä on kätevintä olla työtön perijätär, jonka hevonen on vammainen ja sitä voi vain kävelyttää. Ratsastaminen on liian hankalaa ja raskasta. Tosin perijätär voisi ehkä käydä päiväsaikaan ratsastamassa, kun me muut ollaan töissä, jotta voidaan laittaa viimeisetkin pennimme siihen mudassa kierineeseen ripulihousuun, jonka loimi on taas repaleena. Mutta perijätär varmaan haluaa nukkua pitkään, koska masentaahan nämä kelit, ja hups, sitten onkin jo valo mennyt, ei ehtinyt maastoon, pakko mennä maneesiin, jaahas, koululaiset onkin ehtineet ensin, joutuu ponityttöjen sekaan, sehän on kauheaa jne.

Ei ole perijättärenkään elämä millään muotoa mutkatonta! Että sinänsä ihan sama, vaikka oma perintö onkin luokkaa huonot hampaat ja taipumus syöpään ja/tai juoppuhulluuteen.

Mutta. Taas on kaivettu siis elukka liejusta ja ruuvattu hälle kantahokit. Sen seurauksena ensimmäiset tuuletusaukot saapuivatkin jo takasääriin. Pikkusen se turvotti, mutta mitä sitä ontumaan. Veri roiskuen sitten hiihdeltiin pitkin maneesia. Hevosella oli virtaa ihan villiksi asti. Liekö kuppaus tehnyt hyvää, paha veri valui pois. Pitänee pistellä ihan itse lisää reikiä, jos se on silloin noin hyvä ratsastaa!

Muutamaa päivää myöhemmin turvotus oli laskenut, mutta vuohisnivel oli yhä vähän isompi kuin toinen. Sitäkään ei turhaan lähdetty ontumaan, joten olkoot. Näinä raskaushormonien täyttäminä päivinä mikään ei tunnu haittaavan. Kaikki on okei. Pasinkin liikkeet jo näkyy (ehkä, tai sitten se on ilmaa).

Jottei aika ihan pitkäksi kävisi, niin päätinpä yhtenä päivänä mennä koirien ja hepan kanssa luontoon. Kävin ensin laittamassa hevon kuntoon ja tulin sitten autolle ottamaan hurtat. No, nehän olivatkin lukinneet itsensä autoon, koska niiden omistaja oli jättänyt avaimet penkille. Kyllä siinä nauru maittoi, kun yritin hyppyyttää elikoita uudestaan avaimien päälle. Hassusti vaan ei ovi auennut. Läksin siitä sitten pelkän hevosen kera sinne kuuluisaan luontoon ja ajattelin, että ovi hoitaa itsensä auki. Ei hoitanut. Kippasin hevosen sisään, lainasin auton, jolla kurvasin kotiin hakemaan auton vara-avainta. Onnellisena sen löytymisestä kaahasin takaisin tallille ja autoni ovelle. Ei aukea. Mitä perkelettä, olisi joku kysynyt. Tallikaverini, sanotaan häntä vaikka Neroksi, sanoi, että vara-avaimessa on piiloavain, jolla oven saa auki. En tiennyt. Nyt tiedän. Viulut alkoivat soida. Avasin oven. Päästin koirat ulos. Olin voittaja.

Ensi kerralla kerron sitten jostain hassusta sattumuksesta, jos sellainen vaikka tulisi eteen. Heleijaa!

Koira ja hevonen, nuo eläinmaailman Sherlockit

Kyllä eläin on viisas. Tästä lähdetään.
Vietin syyspäivää menemällä eläimistöni kanssa luontoon. Koirat – vehnäterrieri ja aussi – kirmahtelivat iloisina jaloissa. Hepalle en laittanut satulaa, koska pulleus. Siellä on muuten melko kiikkerä tunnelma siellä selässä. Eipä ole juuri jalanpaikkoja tynnyrin ympärillä. Jos meinaa horjahtaa, niin kannattaa ennemminkin ottaa tukea polun varressa olevasta koivusta kuin hevosen harjasta. Mutta näillä siis mentiin.

Jokaisen luontopolkuilijan naamaa koristi keveä hymy, olihan sateeton ja sees syyspäivä. Äkkiä heppa tuhahtaa pariin otteeseen. Ymmärrän hänen haistaneen villin luonnon läsnäolon. Haukansilmäni havaitsi noin viiden metrin päässä kaksi hirveä, emän ja vasan. Mieti, Katja mieti. Keräsin ohjat ja aloitin täysin perusteettoman puolipidätteiden sarjan, samalla kylkiä kantapäillä naputellen. Kyytipojaksi valitsin laulun. Jatkoin siis polulla kulkua hevoseni liikettä melkoisesti häiriten ja kaikkia mahdollisia ysärihittejä laulaen, ajatuksena että a) heppa unohtaisi villieläimet ja b) hirvet peljästyisivät lauluani. Kohta a) toteutui. Hevonen unohti hirvet ja keskittyi miettimään mitä minä haluan. Bailandoo, bailandoo! kimitin. Sen sijaan hirvet eivät hievahtaneetkaan. Siirryin vihellykseen. Huulet ruvella vislasin muina Erkki Junkkarisina, jotta hirvet ymmärtäisivät järkyttyä edes vähän. No ei. Kuulovammaisia hirviä olivat ne.

Loppu hyvin: pysyin selässä, kukaan ei seonnut/kadonnut/karannut/syönyt ketään. Kiinnostavinta toki oli se, että KOIRAT EIVÄT HUOMANNEET MITÄÄN. HIRVET OLIVAT VIIDEN METRIN PÄÄSSÄ. Vehnäterrieri ei ammattinsa puolesta tietenkään huomaa kuin lätäköitä (hyi), mutta että Australianpaimenkoira! Ei sanaakaan, ei katsettakaan! Koirien 100-kertaa parempi hajuaisti on pelkkä myytti. Ei näillä koirilla kyllä lohikäärmeitä vastaan taistella. Onneksi hevonen ei tiedä sitä.

Jos suutuspäissäni jätän eläimeni luonnon armoille, ne kuolevat alle vuorokaudessa. Sillä on hyvä uhitella, jos alkavat ryppyillä.

No, nyt kun olen päättänyt yhä pitää nuo kuomat, olenkin innostunut uudesta tuotteesta. Ensin syötin hepalle MSM.ää, sitten koirille ja nyt itselleni. Se on jo vanha vitsi, mutta uusi on ghia-siemenet. Siirryimme koko porukka kertaheitolla laatupaskaan! Siinäpä vasta suolistoa hellivä murunen. On meinaan kiva kun valkoisella hevosella ei ole enää housut kakassa.

Näillä puheilla elämässä eteenpäin. Terveiset metsien hirville!