Hevosnaattori et moi

Muistan sen kun jepstödein, kun vuonna 1984 ratsastuksenopettajani sanoi valmennusryhmällensä näin:  teistä vain yhdellä on hyvä istunta ja se on xx. Henkilön nimeä en muista, hevosta en muista, hyvä jos tallin muistan, mutta sen muistan, että se en ollut minä. Opettaja ei varmaankaan tarkoittanut, että istuntani on huonouden ytimessä, mutta siltä se kuulosti, kun yksi oli ylitse muiden. Niin kuin asia nyt yleensä on, oli kyse ihan mistä vaan. Yksi on enemmän/parempi kuin muut. Meikäläinen aloitti siitä päivästä armottoman huolenakannon. Istuntani on onnellisuuteni este.

Kuin tilauksesta eteeni tuli loppuvuonna 2013 talli, jonka sisältä löytyi ratsastussimulaattori. Toivuttuani säädettävästä kypärästä (miten voi neronleimauksen saaminen kestää kymmeniä vuosia), olin aivan ihastuksissani tästä vehkeestä. Etenin viisaan varovaisesti ja liityin ensin mukaan istuntaryhmään. (http://www.equstom.fi/) Kuuntelimme ensin oikein hyvää ja analyyttista puhetta istunnasta ja etsimme mm. istuinluita. Sen jälkeen menimme oikeiden hevosten selkään. Oikea hevonen ei ensin meinannut liikkua mihinkään, mutta kun otin vertaansa vailla olevat ohjeet käyttööni, altanikin löytyi mitä hienoin hevo. Olen nero, tuumasin. Ongelma ratkaistu.

Ja sitten kotiharjoituksiin. Koulusatula selkään ja jalat pitkiksi. Ähisin ja jumpsutin ainakin tunnin oman hevosen kanssa sitä kuuluisaa rentoutta hakien – turhaan. Kopukka tiiraili yläkautta silmiin, takapää eli omaa elämäänsä kuin sukkahousut tuulessa, ja vauhti oli vaarallisen hidas. Sen lisäksi meinasin pudota ihan vaan liiasta yrittämisestä. Ravissa. Mihin jäi nerous?

Ja ei kun varaamaan aikaa simulaattoriin. Tyttäreni halusi lähteä katsomaan. ”Äiti, mikä päivä sulla on se naattori” ja ”et sitte nolaa mua siellä” -lauseet antoivat potkua tulevaan. Olimme puolittaneet naattori-tunnin työkaverin kanssa. Työkaverini otti ensin naattorin hallintaansa. Näytti törkeän hyvältä. Olin jo ottaa  puhelun olympialaisiin. Sitten menin itse selkään.

Naattorin liikkeet olivat isohkot, mutta hyvin tasaiset. Minun hevoseni ei ole isoliikkeinen eikä tasainen. Naattoria ei tarvinnut ajaa eteen, minun hevostani pitää. Kunnes sitä pitää pidättää. Naattoria ei tarvitse.
Istuntani näytti aivan mahtavalta, eikä lastakaan hävettänyt! Tuijottelin itseäni peilistä. Sain muistoksi lipukkeen, jonka mukaan pysyn keskellä hevosta ja apuni ovat melko lailla tasan oikealla ja vasemmalla. Olin kiitollinen ja taitava.

Ongelmani ovat enää nämä: mitä sitten, kun hevosta pitää ajaa eteen? Täydellinen istuntani häiriintyy. Mitä sitten, kun hevonen vertyy hitaasti? Istuntani häiriintyy. Mitä sitten, kun pukkilaukka tulee kohdalle? Vaikea istua hienosti. Mitä sitten, kun hevonen kääntyy/ei käänny liian nopeasti? Miten silloin istutaan hyvin? Mitä sitten kun hevonen ei taivu? Mitä sitten kun on kiima? Siis hevosella.

Nämä kun selvitän, olen ratsastajana valmis ja ilmoittaudun olympialaisiin.

T. Nimim. Eiköhän tämä ole jo taputeltu

Kaulakkain, kakkoja korjaillen uuteen vuoteen!

Ystävät, toverit. Olemme tulleet pisteeseen, jossa kukaan elollinen ei pysty olemaan. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen on harmaata, sataa räntää/vettä ja väsyttää. Hevonen on juuttunut mutaan ja loimestakin näyttää jo satavan sisään. Ihminen vääntäytyy joka päivän töiden jälkeen tallille mennäkseen hevosensa kanssa – niin – maneesiin. No kappas, saman liikkeen on tehnyt 30 muutakin ratsukkoa. Joista neljällä on tunti. Kahden eri opettajan opastuksella.

Koska laji on mukava ja sen harrastaminen on kivaa, kaikki ratsastelevat ympäri maneesia sulassa sovussa. Hevoset ottavat takapäätä alle ja kaula kaartuu. Ratsastajien istunta muovautuu pelkästä mielihyvästä rennommaksi ja oikeammaksi. Raippoja ei tarvita – hevonen kulkee pohkeen edessä. Ei takana, eikä päällä, vaan edessä. Huolellisesti klipatut hevoset kulkevat onnellisina loppukäyntiään enkkufiltit lepattaen. Jokaisella ratsastajalla on kypärä. Lapsia autetaan, aikuiset huomioivat pienempiä. Maneesiin tulijoita tervehditään iloisesti. Ovia tarjoudutaan avaamaan ja sulkemaan, vapaakätiset korjailevat kakkoja.
Joku kysyy neuvoa hevosensa käsittelyyn. Osaavampi antaa kätevän vinkin, jonka jälkeen kaikki sujuu kuin tanssi.
Kaulakkain nauraen ratsukot posituvat maneesista. Viimeinen sammuttaa valot.

Ja sitten heräsin ja päästin kissan sisään.

Onko ylläoleva kuva kuin valokuva juuri sinun tallisi maneesista klo 18-20 arki-iltana? Onneksi olkoon. Ymmärrätkö miten onnekas olet? Ja kun ehdit, laitahan viestiä niin me kaikki muuta 250 000 tullaan opintomatkalle teidän tallille. Siitähän tässä kuitenkin on kyse: että opittaisiin toimimaan yhdessä, eikä yksilöinä. Yksilöinähän me ollaan jokainen jo aivan lyömättömiä. Vielä kun saataisiin se yhteisöllisyys hieraistua kasaan.

Hyvin moni ikäiseni nainen (19v) käy tallilla kuin juoppo: unohtaakseen hetkeksi kaiken muun. Muualla elämässä saattaa olla hyvinkin haasteellista shittiä poljettavana ja talli tarjoaa voimauttavan pakopaikan. Tallikaverit ovat kohtalotovereita – heilläkin on suhde yhteen kopukkaan. Suhde hevoseen on tietenkin se tärkein juttu, mutta väittäisin, että voimaantuminen saavuttaa maksimin, jos tallikaverit ovat myös ihmisiä paikallaan. Se tunne, että kuuluu vikoineen päivineen porukkaan, on upea. Saa kerrankin olla se, mikä oikeasti on, eikä tarvitse esittää viisaampaa/siistimpää/taitavampaa/huolitellumpaa/napakampaa jne.

Itse olen ajatellut näin uuden vuoden kunniaksi olla se, joka ei narise tallilla.Eikä tee edes tiukkaa.

Hyvää uutta vuotta itse kuhunkin laatikkoon!