Omatunto pyrkii harrastamisen tielle

Omatuntoni on alkanut iän myötä muodikkaasti kolkuttaa.
Olin hiljattain työpaikassa, jossa oli päntiöittäin ympäristö-tiedostavia ihmisiä. Heillä oli ns. ilmastonmuutos hallussa. Kuulin usein minkä kokoisia hiilijalanjälkiä kukakin jätti mihinkin ja miten kivan pieniä ne olivat. Autottomuus oli oletusarvo. Hiipivä synkkyys astui elämääni.

Olin haaveillut jo pitkään väkevästä ja taloudellisesti järkevästä vetoatuosta. Olisi niin kiva vedellä hevosta kopissa pitkin turuja. Surffatessani yön hiljaisina tunteina netissä pääsin automaailmaan hienosti kiinni. Tajusin, että voin olla joko a) ekologinen, b) väkevä, c) taloudelllinen tai d) öky. Yhdistelmää ei ole.

Jos haluan väkevän vetoauton, se vie noin 400 tuhatta litraa polttoainetta sadalla ja tuhoaa luonnon ennen kuin ehdin illalla kotiin ajeluttamasta hevostani. Jos haluan vain VÄKEVÄHKÖN vetoauton, on aina olemassa riski, että se ei jaksakaan mäkeä ylös. Tai että sen myyntihinta on sopivasti yli sadan tuhannen, jolloin se on öky. Taloudellinen auto ei jaksa vetää tai on ainakin ruma. Ekologisesti mietittynä jätän auton ostamatta ja pyöräilen tallille 20 kilometriä suuntaansa.  Ei onnistu, koska minulla ei ole polkupyörää. Huoleni kasvaa mittasuhteisiin, joka saa minut päätymään hybridiin. Sillä ei vedetä edes pulkkaa, mutta se vie minut mahdollisimman edullisesti tallille. Ja voi kun ongelmat päättyisivätkin tähän.

Säälin nimittäin hevosta, koska sillä ratsastetaan. Olen koko 30-vuotisen ratsastusurani ajan kamppaillut asian kanssa. Tasaisin väliajoin mietin, millä ihmeen oikeudella komentelen hevosta huvikseni pitkin maneesia. Millä valtuuksilla laitan sille rautaa suuhun ja sitten nyhdän naruista. Tai koputtelen kylkiä kannuksilla. Kyetäkseni ratsastamaan kunnolla omatunto on ensin hiljennettävä. Toisinaan se ei onnistu. Silloin hyppään paljaaseen selkään (niin kuin se olisi jotenkin ystävällisempää hevoselle) ja lähden maastoon haahuilemaan. Tällöin koen tarjoavani hevoselle mahdollisuuden nauttia elämästään, vaikka nauttija olenkin varmaan itse asiassa minä.

Aina kun joku asialle vihkiytymätön kysyy minulta, että eikö ratsastus ole eläinrääkkäystä, tunnen piston sydämessäni. En tosiaankaan tiedä. Toivottavasti ei.

Loppukevennykseksi todettakoon, että olemme tallikavereiden kanssa makustelleet monesti ajatuksella, että päästäisimme hevoset luontoon ja jättäisimme ne sinne. Kävisimme toisinaan katsomassa kuinka ne rakentavat pesiään ja haalivat murkinaa. Hevosen katseesta saattaisi tosin tuolloin löytyä vieläkin suurempi kysymysmerkki kuin nykyään.