Rento häpeninki

Mentiin kavereiden kesken seuramme hallitukseen ja alettiin touhottaa. Jos aikoo valittaa ettei mitään tapahdu, on parempi, että alkaa itse tapahtua. Pantiin hetimiten pystyyn koulurataharjoitukset. Kukaan meistä ei eniten kouluratsasta, mutta pitäähän niitäkin osattomia poloja muistaa! Ei kun kauppaan nakkeja ja sämpylöitä ostamaan. Ja kahveeta. Eikö ne sillä lailla hoidu ne kisat?
Siinäpä vasta oli kuulkaa kiva päivä! Taivaalta purutti jotain veden ja töhnän välimaastoa, mutta so not. Porukkaa oli ilmoittautunut päntiöittäin. Osa tuli trailereilla, osa ratsain.

Minut oli merkattu tunniksi yläpihalle trailerivuoroon. Seisoin siellä ihan maanomistajan elkein ja ohjailin liikennettä. Aikani seistyäni tajusin, että nyt muuten vuotaa Sorel. Toinen lämpimistä jalkineistani alkoi ns. kerätä nestettä. Olihan siellä villasukkaa ja tavallista sukkaa, joten oli millä imeä. Hetkeksi unohtui koko saapas, kun säntäsin apuun hinaamaan yhtä ponia traileriin. Se seisoi tyypillinen ”olen muuli, enkä siksi liiku, muulit eivät liiku” -ilme naamallaan trailerin äärellä, eikä hievahtanutkaan. Näön vuoksi nousi hieman pystyyn aina välillä. Jokunen minuutti siinä vierähti ja hikikin tuli, mutta kaveria ei paljo hesalaisten jutut kiinnostaneet.
Kyllästyin ja läksin etsimään hevoskuiskaajaa. Sillä aikaa poni oli myöntynyt ja kävellyt koppiin. Ponit ovat hevosmaailman mäyräkoiria – he omistavat maailman, ja on vain heidän reiluuttaan, että mekin saamme käyskennellä täällä vapaina.

Yks kaks muistin, että perhana, toinen jalkahan painaa enemmän kuin toinen. No, ei siinä ehdi kaikenlaista toisarvoista puida, kun alkaa sihteerivuoro. Jysähdin siihen sitten, sihteerin paikalle. Tuomarin kanssa oli vallan kivaa. Jännittäviä hetkiä elettiin, kun kynä loppui kesken (jäätyi) ja jatkoin lennosta toisella kynällä. Osasin.
Meidän itse järjestämämme häpeninki sujui hyvin! Eikun uutta matoa koukkuun. Juhuu!

Oman hevoseni jätin heitteille koko päiväksi. Se todennäköisesti vietti päivänsä syöden vuorotellen kaikkien tarhakavereidensa heinät. Onhan hän oman elämänsä Margaret Thatcher. Saas nähdä paljonko tarhakaverit pullistuvat, kun emäntä häipyy maisemista. Ja tiedättekö: se on ENSI SUNNUNTAINA! Itku tulee!

Ensi jaksossa kerron, miten matka äitiyslomalle sujui. Siihen asti, babai!

PS: Arvatkaa miten siistiä on laittaa kuiva sukka jalkaan? Siisteintä ikinä.

Pullukka ja hullukka metsällä

Pitääkin ihan kertoa, että kävimme vaihteeksi metsässä. Reitti oli tuttu, puut, notkelmat, kivet, mäet ja uomat olivat aivan silmät kiinni mentävissä. Silmät kiinni siinä enimmäkseen mentiinkin.
Ymmärsinhän toki, että lunta on. Ei meillä hankea pelätä, tuumin, ja puskettiin Pullukan kanssa läpi nietosten. Koirani ja hevoseni kävelivät omilla jaloilla, minä riippana selässä.
Koira nro 2 laukkaili rennoin lantein oletettua polkua eteenpäin. Koira nro 1 yritti samaa, mutta kas, hänenpä karvansa keräsikin siinä määrin lunta itseensä, että loppumatkasta laukka-askelkin suoritettiin pelkällä pään liikkeellä. Etujalat eivät enää nousseet. Lemmikki-rressu katsoi burn-outia suoraan silmiin. Nukkunee nyt pari vuorokautta.

Olimme kävelleet jumalaisessa luonnossa pari sataa metriä, kun ensimmäiset lumesta liikaa painuneet oksat osuivat tielle. Oksien ali olisi niukin naukin mahtunut heppa, mutta kuski olisi jäänyt orrelle. Tulin alas ja johdatin joukkoni alta oksain, hankien. Kävelimme peräkukkoa sopivan kiveen juureen, josta kiipesin takaisin hevon lumiseen selkään. Jaa, mutta sehän olikin märkä.
Jatkoimme tarpomista. Itse kiinnitin hurmioituneen huomioni valoon, joka koristi metsää ihanasti. Maailma on kaunis tietystä kulmasta, jos ei ole nälkä tai väsy!

Muutaman sadan metrin päästä tilanne yllätti taas kokijansa. Lumisia oksia oli matalalla, mutta ne oli huidottavissa. Kuusenoksia. Huidon niitä innokkaasti samalla hevosta lähes umpihangessa ohjastaen ja lunta suustani sylkien. Vielä nauratti, vaikka hevonen pyrki raville. En lainkaan nähnyt olivatko koirat kenties kuolleet allemme, hukkuneet lumeen vai muuttaneet pois. En välittänyt, sillä kaula-aukostani oli sujahtanut lunta sisään. Perkele pääsi.

Saavutimme tienpätkän. Sitä kävellessämme kaivoin persettini alta kolmisen rekallista lunta. Käytännössä ihan jees, koska hevonen siinä puhdistui, mutta toisaalta, kuset-housussa -olo ei ole ihan makein olo. No ei sekään vielä mitn.
Kieppaistiin takaisin alkeelliselle polulle. Vastaan tuli hetimiten ryteikkö-kivikko, jonka läpi en halunnut kulkea ratsukkona. Jalkauduin. Sanoin hepalle: venttaas hetki. Se odotti keskittyneenä, että otin ohjat käteeni ja lähdin johdattamaan sitä umpirisukkoon, joka oli täynnä lunta. Sain käveltyä pari askelta, kunnes hokasin, että nyt heppa kompastuu ja horjahtaa ylitseni, vaan ei, se valitsikin viisaammin reitin ohitseni ja paahtoi polkua eteenpäin saavuttaen lopulta taas tasapainonsa. Tokihan minä siinä naamalleni menemään, jolloin ohjat kirposivat kädestäin. Polulla etunenässä meni siis hevoinen, perässään kaksi koiraa. Eivät ensi hätään näyttäneet kaipaavan ketään. Huutelin kaikesta huolimatta perään, että hei, mä maksan kaiken, odottakaa. Tämän kuultuaan ne ilman muuta pysähtyivät ja odottivat. Hevosen kohdalla saattoi syynä olla myös se, että ohja oli mennyt toisen jalan alta, joten se osasikin pidättää itseään.

Siitä sitten vain takasin selkään ja rallati-rallati. Ketään muuta ei naurattanut kuin minua. Voi että noi eläimet ei tajua miten hauskaa elämä on!

Varsauutinen: Pasin potkut mahassa havaittu! Emäntä suuntaa synnytyslaitokselle kolmen viikon kuluttua. Iik. Kuulemisiin!