Äsken oli kiitospäivä – kiititkö hevostasi?

Kiitos.

Kiitos.

Tein eräänä päivänä taas empiiristä tutkimusta maneesissamme. Tarkkailin ratsastajia kuinka usein he kiittävät hevosiaan. Saattaapi olla, että moni kiitti niin huomaamattomasti, etten noteerannut, mutta enempiä kehun kailotuksia ei kuulunut. Ei myöskään äänekästä hevosen  taputtamista. Itse läpyttelin ja kiittelin korostetusti, ikään kuin ajatellen, että näin se leviää muihin. Ei levinnyt.

Kerran pari kesää sitten Mascha Colliander oli tallillamme vierailevana tähtenä pitämässä tunteja. Se oli ihanaa. Hän otti asiansa tosissaan ja pyrki saamaan jokaisen ratsukon kanssa jotain aikaiseksi tasosta riippumatta. Mieleenpainuvin asia Maschan tunnilta oli tämä: ”Älkää olko huonoja pomoja hevosillenne, kehukaa niitä.” Tunsin pistoksen sielussain. Aivan totta! Kuinkahan monta kertaa sitä on keskittynyt rypistämään suoritusta uudestaan ja uudestaan, odottaen hyvää lopputulosta, unohtaen varsinaisen suorittajan aika lailla kokonaan. Myönnetään. Jos ei suju, niin ei tule kiitostakaan.

Kyra Kyrklund sanoi joskus, että hyvän ja huonon ratsastajan erottaa siitä, että hyvä ratsastaja keskittyy löytämään suorituksen hyvät kohdat, huono jää kaivelemaan huonoja. TAAS tunsin pistoksen. Olen huono. Päätin saman tien ryhtyä hyväksi, jos se kerran on noin pienestä kiinni. Ja sitäpaitsi, kuka jaksaa kuunnella valittajaa? Kenen mielestä on kiehtovaa, jos tilittää kuinka ei suju laukanvaihto, ei sulkuväistö, ei keskiravi, eivätkä puomit? Niinpä.

Urheilupsykologi, valmentaja ja tuomari Anna Andersen on sanonut, että rakastakaa niitä hevosianne. Miten vaikeaa se on?

Heitin sitten loppukaneetiksi maneesissa seuraavasti:”No niin nuoret, seuraa opetuksellinen osuus: kuinka moni teistä on kiittänyt hevostaan tänään?” Kukaan nuori ei tietenkään vastannut mitään, mutta eräs aikuinen vastasi: ”Koska hevoset kiittävät meitä?” Ensin olin tyrmistynyt, kunnes tajusin, että tässä voi olla väärinymmärryksen uhka. Vastasin: ”Hevosen kiitos minulle on se, kun se tekee mitä pyydän. Se on ihanaa.” Hän vastasi: ”Sillä elää viikkoja.” Olimme kuin olimmekin samalla puolella.

Tähän kohtaan haluaisin lausua kiitoksen sanan. Kavioliitossa 30v -blogia on ehkä maailman kivointa kirjoittaa ja on ihanaa, että te luette sitä. Kiitos. Läpyläpy.

Kahden hevosen taktiikka

Tämä on se dressageponi.

Tämä on se dressageponi.

Ihan ylivoimaisesti järkevintä on omistaa kaksi hevosta. Järkihän perustuu siihen, että aina on mukamas ainakin yksi terve hevonen. Toisaalta, onko sekään nyt varsinaisesti hyvää tuuria, jos on kaksi tervettä hevosta, koska silloinhan pitää myös liikuttaa kahta, eli jatkuva hässäkkä päällä.

Tämä on se esteratsu.

Tämä on se esteratsu.

Varsinainen järki perustuu myös siihen, että jos vuokraa molemmista hevosista puolet, niin sehän on kustannuksiltaan pelkkää säästöä! Ihan kuin makselisi vain yhtä hevosta. Joku voi nähdä ongelmana sen, ettei ehkä löydy kahta vuokraajaa, jotka a) käyvät niin kuin on sovittu ja b) maksavat mitä on sovittu ja milloin on sovittu. En minä. Niitähän kasvaa puissa, ainakin Espoossa. No vitsi! Heti luuli, kumihuuli.

Sittenhän on tietysti tämä, että toinen hevonen on luotu tasaisella steppailuun elikkäs dressageen ja toinen on vallankin hyppyhommiin ja kiihdyttämiseen. Että onkin kiva, kun toisella voi päteä kouluradalla ja toisella este-, koska niinhän se menee, eikö mene! Siinähän VOI käydä hiukka niin, että kun toisella elikkäs estekoukulla ei millään viitsisi mennä tasaisella, koska se on niin vaikea, niin sehän luiskahtaa vallan kauheaksi. Mutta sittenhän sen voi myydä. Ja taas kieritään rahassa.

Tämä on se harjoituskappale.

Tämä on se harjoituskappale.

Jos ei raaski ottaa niskoilleen kahta hevosta ihan kylmiltään, voi kaikin mokomin astuttaa oman hevosensa ja pitää sen varsan. Sitä kun makselee kolme vuotta kunnes se on valmis kohtaamaan satulan, tottuu siihen, että maksaa hevosista hiukka enemmän kuussa. Siitä voikin sitten pikkuhiljaa alkaa jo vähennellä muuta kulutusta elämässä (kosmetiikka, vaatteet, ulkona syöminen, elokuvat, baari-illat, matkailu, kaikki), jotta saa ujutettua toisen ratsun budjettiin. Ja kas! Näin pakka on kasassa! Ja rahat esim. valmennuksiin ja sen semmoisiin tulevat aina jostain. Vie vaikka pullot. Kerää sieniä ja myy. Kerää mustikoita ja myy. Kerää puolukoita ja myy. Kerää kukkia ja myy. Kerää itsesi ja myy (eiku).

En sillä kirjoittele, että moisia miettisin. Kunhan tuhertelin. On niin vilkas mielikuvitus!

 

Pelastakaa edes hevoset, osa 2

Ai kamala, täss vanha istuntani.

Ai kamala, tässä vanha istuntani. Mikä naurattaa?

Ohjelmassa oli tänään, siis SUNNUNTAIAAMUNA istuntaoppia. Kerroinkin joskus aiemmin, kun Aira kävi ratsastuspilates mielessään korjaamassa meikämandoliinon istunnalliset erheet. Ja niitähän riitti. Leikkisä lempinimi ”perunasäkki” ei ole hirveänkään kaukaa haettu. Tänään istuinkin sitten Pullukan selässä ja estesatulassa. Tilanne siis muuttunut viime kerrasta, ynnä ryhti tietenkin lösähtänyt. Karmeeta.

Uusi ryhti. Tervetuloa, toivottavasti tapaamme vielä.

Uusi ryhti. Tervetuloa, toivottavasti tapaamme vielä.

Ryhtiin puututtiin heti. Istuinluut käännettiin heti alle, ne oli aivan TODELLA liian takaviistossa. Ja sitten ihmetellään miksi läjähdän koko ajan takakaareen! Ja jarrutan hevosta. Kappas, kappas. Korjausliike tuntui heti kipuna, kiivaana suruna selässäin. Se oli kuulemma hyvä asia: it’s called venytys.

Tässä ihmisen selkä vinossa.

Tässä ihmisen selkä vinossa.

Suora selkä! Jeee!

Suora selkä! Jeee!

Aloitimme ihan vaan etsimällä sitä miltä tuntuu kun istuu oikein. Hiukka jäykältä noin alkuun. Taas kerran kävi mielessä, että miksi en käy joka aamu kuntosalilla. Näytin jonkin verran vammaisratsastajalta (loukkaus heitä kohtaan), mutta kuva ei sitten näyttänytkään niin kauhealta kuin miltä se tuntui.

Seuraavaksi siirryimme pohkeenväistöön, jota toteutettiin lähestulkoon ilman pohkeita ja ohjatkin vain sinnepäin. Siis istunnalla! Hyvä ihme, sehän toimi. Äkkiä tunsin voitonriemua. Olipa hienoa! Hevonenkin kiitteli menemällä nyökkyyn.

Tunnelma karisi ravissa. Minulla on viheliäinen ongelma, kellahdan kevyessä ravissa aina takakaarelle. Olen syyttänyt siitä satulaa ja pitkiä koipia. Nyt en saanut mitään tukea. Purimme kevennykseni osiin. Millä nostan persuuksen? Kuinka korkealle? Kävi ilmi, että ihan on kuule väärin kevennelty. Aloimme harjoittaa pelkkää kevyessä istunnassa kökkimistä. Sattui selkään ja perseeseen ja ties minne. Oli väärä olo. Asento oli kuulemma hyvä. Voi kamala. Sitten siirryttiin vanhaan kunnon ”kevennetääs ilman jalustimia”. Ai se olikin noin vaikeaa! Lapseni katsoi videota ja sanoi: ”äiti, sä näytät ihan aloittelijalta!” Tiedän, lapseni, tiedän. Myös tuntui siltä.

Meinasin kaivaa tallin pihaan kuopan ja muuttaa sinne asumaan, mutta kiltti Aira sanoi, että se meni hyvin! Tajusit, Katja, monta asiaa aivan oikein! Tästä jatketaan! Perhana, josko sitä sitten alkais opetella sitä ratsastusta.

(Tiedoksi uusille lukijoille: olen aloittanut ratsastuksen joskus 70-luvulla, menossa kolmas oma heppa. Vielä vähän hiomista.)