Miksi hevoskirjat eivät ole kovin hyviä?

hevonen lukee

Muistelin lapselleni ääneen aikaa, jolloin luin jokaisen kirjan, jossa mainittiin hevonen. Siis jokaisen. Tiesin kaikki hevosten värit ja rodut ja ties mitkä naamamerkit. Sain jostain käsiini ravihevosten sukukirjan, jossa oli pelkkiä luetteloita kuka on polveutunut kenestäkin, ja senkin vetäsin siltä istumalta. Jäi Jonnen-Joiku ja Vieteri aika kivasti mieleen, vaikka en raveista mitään tajunnutkaan. Tuntui tärkeältä tietää sekin vähä.

Viisautena tässä siis piilee se, että luettu on, ja nimenomaan kirjoja. Tänä päivänä kaikki luetaan netistä, eikä edes ammattilaisen kertomana. Teinit ja jopa pikkulapset kirjoittavat hevosblogejaan ja toiset fanittavat. Se on kiva juttu, mutta joistain asioista on ihan hyvä kommunikoida myös harjaantuneemman aikuisen kanssa. Ja ne harjaantuneet aikuisetkaan eivät aina puhu samaa kieltä. Yksi on sitä mieltä, että kannattaa harjoittaa urheuttaan hyppäämällä vaikkei osaa, toinen taas, että ensin tasaisella homma kuntoon, sitten vasta estehille. Ole siinä sitten.

Yhteen voi kuitenkin kutakuinkin aina luottaa: kirjat. Niissä kerrotaan aina yhtä kömpelösti asiat. Siinä on ainoastaan se ongelma, että kirjat on kirjoitettu henkilölle, jota ei ole olemassakaan, eli kaikille. Kirjoja ei ole kohdistettu kellekään, vaan on jotenkin kummallisesti ajateltu, että tässä on kaikille hieman infoa kivoista hepoista, sillä tuloksella, että ne eivät varsinaisesti palvele ketään. Esimerkiksi Kyra Kyrklundin ja Jytte Lemkowin Ratsastuksen taito (huomaa mitä muuta kirjan ostaneet ovat hankkineet: Mimmi-lehmä uimahallissa, Opeta koirallesi uusia temppuja) on ihana kantaopus kaikille kouluratsastuksesta kiinnostuneille, mutta ei auta mitään, jollet oikeasti tajua mitä ratsastus on. Minkin koulukirja taas saa aivan uuden katseen osakseen sen jälkeen kun sarjan ihmispäätähti Caius Aminoff joutui vankilaan sotkeuduttuaan seksuaalisesti nuoriin tyttöihin. Kirja oli sinänsä aikanaan hyvinkin kiinnostava. Nyt sitä on vaikea lukea ajattelematta Caiusta muissa hommissa.

Opas hevos

Se siis menneisyyden merkkiteoksista. Jokunen viikko sitten minua muistettiin parilla uudella hevoskirjalla. Toinen on nimeltään Opas hevosharrastukseen ja sen on kirjoittanut Sirpa Ylönen. Sirpalla on käynyt heti kärkeen pikku moka, jonka takia kirja meinaa jäädä kiinni. Kannessa on isolla kivannäköinen kopukka, jolla on englantilainen turparemmi poskihihnan päällä. Jokainen eilen lajin aloittanut tajuaa, että se laitetaan alle. Muutenkin kirjan sisältö on melko hajanainen nippu huomioita ja AIVAN LIIAN VÄHÄN KUVIA. Kirjassa kertoillaan toisaalta ihan hauskoja niksejä, toisaalta taas aloitetaan siitä, että hevosella on häntä takana ja harja edessä. Ja sitten lopussa on kappale Hankkisinko oman hevosen? Jos tämä kirja on pohjana, niin älä hanki. Mene tallille ja unohda kaikki. Kokemalla itse oppii, ei lukemalla.

Takaisin tallille

Toinen kirja, joka putkahti postilaatikkooni hiljattain, on ruotsalainen Takaisin tallille. Siinä Anna Kågström kertoo millaista oli palata vanhan lajinsa pariin ja mitä nykyään pitää tietää. Kirja on TODELLA tyylikäs ja melko neuvokaskin, mutta tiedättekö, Ruotsissa kaikki on toisin. Hän mm. kehottaa tutustumaan kunnan kotisivuihin ja tarkistamaan sieltä kuinka laajalti ratsastusta omassa kunnassa arvostetaan. HAHHAHAHAHHAHHAHHAHHHAA! Justiinsa näin. Avaa mieluummin vaikka Hevostalli.net ja kysy sieltä. Kyllä joku haukkuu sinulle kaikki paikalliset yrittäjät.

Kyllä kivoimpia ovat ne kirjat, joissa on vain isoja hevoskuvia, oikein hienoja, isoja hevoskuvia. Kaikki muut tuntuvat olevan jostain 1900-luvulta. Miksiköhän? Olen miettinyt hevoskirjan tekemistä itsekin, mutta millä eväillä siitä tulisi yhtään parempi? En tiedä.

Uusi näkökulma kouluratsastukseen? Is it possible?

Minusta SAATTAA tulla kouluhevonen.

Minusta SAATTAA tulla kouluhevonen.

Sain yhteydenoton parivaljakolta, jotka ovat pistäneet pystyyn uuden palvelun. Sen nimi on Kouluratsastuksen ABC. Parivaljakon toinen osapuoli on reipas terveinen puskaratsastuksen ytimestä ja toinen kouluratsastuksen terävästä kärjestä. Taivaalle kiitos  toinen heistä tosiaan oli samanlainen eilispäivän hevosteini kuin minä, muuten en olisi uskaltanut tavata ollenkaan. Tai kehdannut.

Minulle ehdotettiin, että tavataan meidän tallilla kouluratsastuksen merkeissä. Siinä kuultiin ensimmäinen köhimisen paikka – siis Pullukka ja minä kouluratsastuksen tiellä? Haluatteko todella pettyä? Toinen köhän paikka oli se, kun minulta toivottiin jotain liikettä, mitä haluan harjoitella. Valitsin vanhan ystäväni avotaivutuksen, se on karmea liike.

Karo ja Christa pyyhkäisivät paikalle leveällä hymyllä varustettuna. Pelottelin heitä avoimesti kyvyilläni. Eivät paenneet – pelimiehiä. Avotaivuttelun perusteet lyötiin heti tiskiin: avotaivutusta ei pidä lainkaan ajatella kouluratsastusliikkeenä, vaan jumppana, jonka avulla hevosta venytellään, jotta sen urheilullisuus ja joustavuus kehittyisi. Myöskin uraa pitkin kynnettävä avotaivutus heitettiin nurkkaan: miksi ihmeessä pitäisi siirtyä yhtään mihinkään mennäkseen avotaivutusta? Työskentelimme siis ympyrällä. Kyllä siinä sitten alkoi tuloksiakin näkymään, ja verraten pian! Hevonen notkistui ja alkoi haromaan peräänannon suuntaan. Ei tietenkään koko ajaksi, mutta antoi viitteitä kumminkin. Sain komennon iloita pienistäkin pätkistä. Kaiken kaikkiaan minulle annettiin toivoa. Karo oli sitä mieltä, että jos spagaatia havittelee, on venytettävä haarukkaa jatkuvasti. Hevosen jumpassa on kyse täsmälleen samasta. Ei voi odottaa, että heppa venyy ja vanuu, jollei sitä ole liiemmin jumppailtu, mutta ajan mittaan sen perusasentokin tulee muokkautumaan terveyttä edistäväksi. Luottoa löytyi!

Karo kertoi myös kiehtovia tarinoita esteratsastajista, jotka olivat jättäneet tasaisella harjoittelut liian vähäisiksi, ja niinpä kun ulkomailta tulivat merkittävät hevosmiehet pitämään valmennusta, eivät porukat pysyneetkään menossa mukana. Kyllä silloin varmaan harmitti. Olisinpa reenannut, miettivät he, veikkaan. Viisaimmat valmentajista painottavatkin AINA kouluratsastusta, joka on yksinkertaisesti hevosen hallintaa. Ja mitäs se esteiden välinen meininki taas olikaan? Ai niin, hevosen hallintaa.

Puuskutin Pullukan kanssa puolisen tuntia ja se oli antoisa sessio. Ohjeet eivät merkittävästi eronneet oman Open vinkeistä, mutta aina sieltä jotain uuttakin kätöseen jää.

Harjoitussession jälkeen menimme toki taas Sjökullan kartanoon sumpille. Siellä istuisimme ehkä vieläkin jutulla, ellei poikani olisi soittanut nälkä vatsassaan kurnien. Näin toimii hevosäiti. Jättää lapsensa nääntymään päästäkseen itse rupattelemaan toisten hevosnaisten kanssa.

Juttelimme mm. siitä, kuinka hevoskauppiaan näkökulmasta on tärkeää seurata, että kallis hevonen menee tiukan valmennuksen alle. Muuten se lakkaa nopeasti olemasta kallis hevonen. Oikein laadukkailla kouluhevosilla on niin kekseliäs pää ja rivakat kintut, että useampi silmäpari valvomassa hevosen ideointia on pelkkää positiivista plussaa. Eli sinä, rikas ihminen: jos ostat lahjakkaalle lapsellesi hienon hevosen, katso että valmennuspuolikin on kunnossa. Ja sinä, köyhä ihminen: ota huomioon, että kun panttaat asuntosi ostaaksesi hevosen, tarvitset vielä kasan rahaa kunnon valkkuun. Eli vie ne pullotkin samalla.

Oikein ratsastettu hevonen kestää ehjänä pidempään.

Jos nämä osaa, niin kai minäkin voin yrittää.

Jos nämä osaa, niin kai minäkin voin yrittää.

Aseta itsellesi tavoite

 

Minulla on suunnitelma, enkä pelkää käyttää sitä.

Minulla on suunnitelma, enkä pelkää käyttää sitä.

Luin ystäväni facebook-sivulta, että hän on asettanut ratsastukselleen tavoitteita. Ei kai se ole niin tavatonta, jos on nuori ja kiihkeä, mutta jos on uusiohevoshullu perheenäiti, se kuulostaa aivan mahtavalta. Ja painotan, että kyseessä en missään tapauksessa ole minä. Sehän tässä surullista onkin.

Kerran elämässäni, kauan kauan sitten, hieman alkuräjähdyksen jälkeen, olin juoksukoulussa. Valmentauduin maratonille ammattilaisten silmän alla. Se oli luonteelleni vierasta, olenhan vätys. Salaa se oli kuitenkin ihanaa, koska minulla oli tavoite ja joku vaklasi koko ajan, että myös teen jotain asioiden eteen. Toki yritin luistaa, useinkin, mutta luojalle kiitos luontaiset lahjani olivat niin suuret, että en jäänyt kiinni. Matkan varrella päätin, että en viitsi edes ryhtyä kokonaiseen maratoniin, koska siitä palautuminen kestää näillä kilometreillä niin pirun kauan. Tyydyin juoksemaan muutaman kerran puolimaratonin. Siitä jäi ihan hyvin eloon. Noihin aikoihin olin hyvässä kunnossa ja niin edespäin.

Nyt on sitten paineita asettaa itsekin itselleen tavoite. Mihin tähdätään? Millä panostuksella?

Jos tavoitteita ei ole, vätystely vie helposti voiton. Pikkusen maastoon hiippailemaan ja noin pois päin. Jos nyt määrittelen, että tavoitteenani on saada hevosen ratsastettavuus paremmaksi ja oma istuntani rennoksi, on reeneihin panostettava.

Tällä hetkellä ainakin pyrin tekemään näin:

1 kerran viikossa ratsuttaja ratsastaa Pullukalla 1/2 tuntia.

1 kerran viikossa koulutunti, minä ja Pullukka.

1 kerran viikossa estetunti.

1 kerran viikossa juoksutusta eteen-alas.

1 kerran viikossa maasto, jos käyn valoisan aikaan, alku- ja loppukäynnit myös maastossa, ehkä kiipeilyä.

1 kerran viikossa vuokraajaa tuuppaa koulua.

Ja sitten on se lakisääteinen vapis.

Noilla eväillä pitäisi jo saavuttaa jonkun valtakunnan tasapaino. Rahaa ainakin menee niin perkeleesti. Keväällä pitänee siirtyä kahden viikon suunnitelmiin, tuleehan mukaan laukkamaastot. Kuvaan voi myös astua puomipelleily.

Tällä viikolla takana on jo hikikoulu ja hevosta onnellistuttanut estetunti. Normiviikosta poiketen hypätään myös lauantaina. Se sopii Pullukalle.

Miten te teette? Kertokaa mikä toimii!