Kuningatar Pullukka ja karsinan oven salaisuus

Olen täysin vilpitön aikeissani, joten anna se porkkana.

Olen täysin vilpitön aikeissani, joten anna se porkkana ja vähän hitaasti.

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, jos on yllättäen joutunut tekemisiin älykkään hevosen kanssa. Enkä nyt ole siitä yllätyksestäkään niin varma, epäilyksiä on ollut jo jonkin aikaa. Olen jos joskus muinoin kertonutkin teille, että Pullukka oli vanhojen karsinoiden aikaan melkoinen nero pakenemaan karsinastaan. Oven saattoi jättää vaikka auki, jos karsinassa oli heinää, ei se mihinkään lähtenyt, mutta jos ovi oli kiinni eikä ruokaa tarjolla, ovi oli pelkkää silmänlumetta. Meillä oli aikaisemmin siis ne ihan perinteiset ”työnnä ja käännä”-lukot. Sitten siihen tueksi asennettiin semmoinen vieterillä toimiva, jonka kanssa saa käyttää pikkuisen voimaa. Ei pidätelleet rouvaa ne. EU-karsinoiden myötä meille tuli hevosille uudet kämpät. Uusiin oviin tuli ihanan nerokkaat ”rullaa ovi kiinni, niin stoppari sulkee oven”-systeemit. Olisikohan siitä kaksi vuotta kun ne asennettiin. Nyt Rubikin kuutio on ratkaistu.

No vähän huumorii, hei!

No vähän huumorii, hei!

Tänään päivällä menin tallille aikomuksenani lähteä maastoon. Kaveri tuli käytävällä vastaan ja ilmoitti, että hevoseni on tullut sekä tänä aamuna, että eilisaamuna käytävällä vastaan. Mitään ei ole kuulemma sotkettu tai syöty, on vaan hengailtu. Tiettävästi. KUKAAN ei tajua miten se on saanut oven auki. Pullukka tietysti katselee meitä kuin idiootteja: olipa vaikee.

Tällaisen tempun jälkeen tulee mieleen, että missähän kaikessa se hevonen itse asiassa nauraa minulle selän takana? Jos se on kerran niin neuvokas, että se osaa miettiä syy-seuraus-suhteita, niin ei ehkä suurikaan ihme, että sen ratsastettavuus ole aina hirveän hyvä. Jos ei emäntää vaan juuri kiinnosta! Ja miksi esteillä on aina niin hyvä meininki – koska se on kivaa. Silloin voi mennä eteenpäin ja olla kivasti hyppysissä. Saakelin huijari. Minua on jymäytetty.

On vain ajan kysymys milloin asennan riistakameran tallin kattoon ja pääsette kaikki seuraamaan a) millä keinoin Pullukka nikkaroi itsensä ulos ja b) millä ilmeillä naapurit seuraavat tapahtumaa. Ilmeisesti siellä on joku vedonlyönti meneillään, sillä naapurikarsinan pieni poni (alle 140cm) kyllästyi olemaan tarhassaan ja hyppäsi sieltä pois. Poni ei ole millään muotoa riehakas tai villi, olipahan vaan ilmeisesti päättänyt asian riittävän napakasti. Aidan korkeus oli (mitattiin) 160cm ja välissä oli silminnäkijöiden mukaan reilusti ilmaa. Kehotin omistajia hakeutumaan pikimmiten estetunneille. Poni on 5-vuotias. Kyselyt inboxiin, ei aloittelijoille.

Helppo! (kuvan poni ei liity tapaukseen)

Helppo! (kuvan poni ei liity tapaukseen)

Monet ehdottivat, että hankkisin Pullukalle leluja karsinaan. Been there, done that a, bought the t-shirt. Ei kelpaa mikään, mikä on  minun tuomani. Vähän kun ostaisi teinille ”makean” paidan. Ei muuten onnistu. Kaikki vitsailu on oltava sisäsyntyistä, äiskän ostamat virikkeet on niin moiccu. Jos jätän sinne työkaluja, rakentaako se jotain? Ja jos rakentaa, mitä mahtaa syntyä?

Palaan asiaan kun saan siihen jotain tolkkua. Sillä aikaa tutustukaahan tähän, minkä kaveri löysi: Pullukka-run. Laitoin asian tiimoilta Hedbergin Samille viestiä, että tapahtuman kruunaamaton kuningatar hyväksyy aikeenne.

pullukkalauma

 

Ole lapsellinen ja älytön, pysyt nuorena!

Afro1

Täysii! Kuvissa lapseni ja poni Afrodite. Kuva: Emmi

Ollapa vielä nuorisolainen! Muistan vieläkin miten oli maailman makeinta, kun laukattiin. Kun oli ensimmäiset kymmenet kertaansa mennyt ravia ja käyntiä ja kun sitten koki ensimmäiset laukkansa. En unohda sitä ikinä. Paikka oli Aulangon ratsastustalli Hämeenlinnassa, vuodesta en voi olla varma, mutta 70-lukua se oli. Oltiin muistaakseni oltu jollain pienellä porukalla maastossa, kun marisin siellä Aapo-ponin selässä, että miksei me laukattu. Ilmeisesti opettaja sitten kyllästyi kuuntelemaan vikinääni ja ohjasti meidät tallin viereiselle niitylle. Siellä minulle annettiin laukannosto-ohjeet ja kehoitettiin ryhtymään hommiin. Poni kipitti aikansa kiitoravia ja luiskahti sitten vahingossa laukalle. Opettaja huusi ”nojaa taakse!” ja kun nojasin, pääsin ensimmäisen kerran elämässäni mukautumaan laukan rytmiin. Se oli hienointa mitä on. En ole vieläkään kunnolla toipunut siitä.

Afro2

Afroditen lainasta kiitokset Helille, Iipulle ja Riikalle! kuva: Emmi

Laukan hurma jatkui pitkään. Tunneilla tuli kitistyä aina jos ei laukattu. Se oli huono tunti. Yhdellä tallilla me hoitajat päästiin open kanssa usvattamaan hepoilla oikein kunnolla. Saatoimme laukata jopa kilpaa kotiin (!). Sen jälkeen kaikki vähäisempi tuntui ihme nössöilyltä. Seuraavassa vaiheessa kuvaan astuivat esteet. Se oli seuraava rakkauteni, vaikka monesti esteradalla vaikein pointti olikin pitää poni laukassa.

Sitten tulin aikuiseksi ja aloin jahdata peräänantoa. Melko monet kerrat kadotin ratsastamisen riemun yrittäessäni näyttää muille miten makeasti tässä mennään. Ei käynyt mielessäkään, että ehkä se ei vaan tänään onnistu, minä en välttämättä ole syypää. Ratsastinhan tuntsareilla, jotka saattoivat hölkätä neljäkin tuntia päivässä (ilman että tuli edes hiki).

Hevosen kanssa saatava ilo muuttui hoitopuolelle siinä vaiheessa, kun omien kykyjen rajat NÄYTTIVÄT tulevan vastaan. Olin sitä mieltä, että en ole paras, joten olkoon koko paska, minä alan loistaa hoitajana. Ja loistinkin! Jestas sitä hoitamisen määrää. Ja uhrautumisen. Ei huonoja fiiliksiä siitäkään ajasta.

Afro4

Huppis. Huhupuheiden mukaan kun poni oli tulossa perheeseen, eräs perheen lapsista kysyi oliko ponin nimi Antikristus. Ei ollut.

Tänä päivänä seuraan melkein samaa kuviota tyttäreni puolelta sillä erotuksella, että hänen ei ole koskaan tarvinnut etsiä hevosia hiekkatiellä näkyvien kavionjälkien perusteella. Niitä on ollut käsillä koko ajan. Juuri tänään kertoilin tyttärelle, kuinka me kaverin kanssa pakattiin pikkutyttönä harjat kassiin ja lähdettiin fillareilla etsimään hevosia. Jos joku löydettiin, kysyttiin saadaanko harjata se ja usein saatiin. ”Ettekö te tehneet mitään muuta?” kysyi tyttäreni. No ei, ne oli monesti ravureita. Harjaaminen riitti. se oli ihanaa.

Afro5

”Mikä meni pieleen?”

Olen vakaasti sitä mieltä, että aikuisten pitäisi enemmän hiippailla ilman satulaa ja laukata täysillä (siis jos uskaltaa, jollei uskalla, niin ei tarvi). Pienimuotoinen kreiseily tuo väistämättä uutta väriä koko touhuun. En voi uskoa, että heppa pahastuisi jos joskus tehtäisiin vähän toisin. Enkä toistaiseksi ole törmännyt hevoseen, joka ei haluaisi laukata täpöllä. Ja jos itse on liian aikuinen moiseen, niin antakaa niiden nuorisolaisten häröillä! Se kehittää tasapainoa, järkeä ja harkintaa. Ensin pitää kokeilla, että osaa sitten varoa, isona.

Afro6

”Laita yks sellanen kuva missä me mennään hyvin, eikä pelkkiä sekoilukuvia.” kuva: Emmi

Esittelyssä Manuel Vasconcelos, valmentajani

Manuel ja Van Gogh.

Manuel ja Van Gogh.

Minulla on portugalilainen estevalmentaja. Tämä kuulostaa nyt siltä, että toin hänet matkoiltani ja pidän häntä joutoaikana varastossa. No ei pidä paikkaansa. Manuelin toi Suomeen ihan muut jutut, ja halusinkin tentata häneltä, että miksi ihmeessä Suomi, eikös muualla kaikki ole isompaa ja parempaa?

Manuel Vasconcelos e Sousa, olet opiskellut ratsastuksenopettajaksi sekä Portugalissa että Ranskan Saumurissa ja kisannut nuorten hevosten MM-kisoissa Lanakenissa. Miten ihmeessä olet ajautunut Suomeen?

– Olin aikanaan jonkun aikaa töissä Tsekeissä. Siellä tutustuin pariin suomalaiseen tyttöön. Sitä kautta tutustuin ylipäänsä Suomeen. Toisesta tytöstä tuli tyttöystäväni ja hän alkoi järjestää minulle valmennuskeikkoja Suomeen. Reissuillani tänne tutustuin tietysti uusin tyyppeihin, joiden kautta järjestyi taas uusia valmennusviikonloppuja. Täällä on kivaa porukkaa!

Kotitallilla VG:n kanssa.

Kotitallilla VG:n kanssa.

Saumurissa! Miten sinne pääsit? Eikö sinne ole vaikea päästä?

– No juu, isäni soitteli sinne, että kannattaako pojan yrittää. Lähetin sinne sitten videoita ratsastamisestani. Sen perusteella he valitsivat opiskelijansa. Koulu on myös melko kallis, se varmaan rajoittaa myös hakemuksia. Sinä vuonna kun minä pääsin sinne, oli hakijoita 44 ja 7 pääsi sisään. Isäni maksoi osan koulutuksesta ja osan maksoin itse.

Ja sitten työskentelit vuosia muissa maissa. Missä?

– Tsekeissä, Ranskassa, Saksassa, Belgiassa ja Hollannissa. Ja tietysti Portugalissa. Portugalissa työskentelin ratsastuksenopettajana, muualla olin lähinnä jobbareilla töissä. Se on melko raskasta, ei sovi minulle.

Mikä Suomessa on niin ihmeellistä, että halusit tulla tänne asumaan?

– Minusta täällä on hyviä ratsastajia ja hyviä hevosia. En ymmärrä miksi suomalaiset aina haukkuvat omaa maataan ja omia hevosiaan. Tämä maa antaa vielä mahdollisuuksia, Keski-Euroopassa kilpailu on niin veristä, että siellä pitää olla tosi kova tyyppi selvitäkseen. Olen työskennellyt mm. Hollannissa ja Belgiassa, ja kaikissa paikoissa hevosta ei arvosteta. Siitä en pidä. Hevosen arvostaminen on kaiken a ja o.

Miten ajauduit alalle?

– Isälläni oli maatila ja myöhemmin myös ratsastuskoulu. Aloitin ihan pikkupoikana ja ensimmäiset kisani kävin kun olin 9-vuotias. Kilpailin matkaratsastuksessa! Hevoseni oli nimeltään Katita ja se oli puoliksi lusitano, puoliksi arabi. En voittanut niitä kisoja. Estekisoihin ajauduin 12-vuotiaana. Siitä se sitten lähti. Ei minulla ole koskaan ollut muita suunnitelmia. Tosin jossain vaiheessa tuumasin, että opiskelen lakimieheksi, joten kaikki hevosten kanssa puuhaaminen on helpompaa, kun osaa lain kaikki kulmat. Se kuitenkin jäi, koska hevoset veivät mennessään.

Olet oppilaidesi keskuudessa pidetty opettaja, mutta sinusta liikkuu hurjia huhuja. Mistä se johtuu?

– En tiedä, ehkä täällä on erilainen tapa toimia. Pyrin hevosten kanssa siihen, että niitä on turvallista käsitellä ja niiden kanssa on mukava toimia. Jos hevonen alkaa vaaralliseksi, on toimeen tartuttava heti. Muuten olen sitä mieltä, että mitä vähemmän hevosella on remmejä, sitä parempi. En yleensä käytä kotioloissa turparemmejäkään. Pitää pyrkiä siihen, että hevosen kanssa voi toimia rennosti ja luottavaisesti.

VG, Kauppisen Hannu ja Manuel & tyttärensä.

VG, Kauppisen Hannu ja Manuel & tyttärensä.

Mistä unelmoit?

-Ainahan sitä kaipaa kisojen tunnelmaa, tuoksuja ja ääniä. Niin kuin kuka tahansa ammattilainen, minäkin haaveilen isoista areenoista. Suomessa ja maailmalla. Katsotaan nyt mihin tie vie.

Mikä on oma hevostilanteesi?

– Minulla on loistavia omia hevosia: Cumani, Excuse Me, Zulena, Dazibao, Diorado ja lisäksi Cairo puoliksi tyttöystäväni kanssa. Sitten kisaan myös Hannu Kauppisen omistamalla Van Goghilla ja Amanda ja Lille Palsbon Singalla. Cumanilla on erityinen paikka sydämessäni, siihen törmäsin Keski-Euroopassa työskennellessäni. Se oli aivan mahdoton, kukaan ei pysynyt sen selässä. Kysyin voinko koittaa ja aloin työskennellä sen kanssa pikku hiljaa. Kukaan ei halunnut sitä, joten ostin sen pois. Se on nykyään aivan huikea. Lellin hevosiani välillä ihan liikaa.

Cumani.

Cumani.

Mikä on kaikkein tärkeintä ikinä?

– Hevosten arvostaminen.

Mikä on paskinta?

– Ihmisten mielipiteet.

Kiitti, Manuel. Minun mielipiteeni sinusta on, että olet erinomaisen kannustava ope. Kiitos siitä. Nähdään taas keskiviikkona treeneissä!

Eilisissä treeneissä hypimme ensin pieniä ristikoita, siitä sitten pikku hiljaa rataa. Manuel painottaa aina rentoutta ja esteitä lähestytään maltillisella vauhdilla. Hän haluaa, että kontakti ja kontrolli säilyy koko ajan. Manuelin lempihuudot ovat BREATH BREATH, BREATH ja SIT, SIT, SIT. Kun suorittaa annetun tehtävän rennosti ja hyvin, koko tallialueella kaikuu valtava JAAAAAAAAAA! Hevosetkin ovat jo oppineet tuon huudon, ne ovat silloin tosi tyytyväisiä itseensä, jopa hieman ylpeitä ehkä. Välillä me negatiiviset suomalaiset nauretaan Manuelille, kun se huutaa, että ”next you go to PUSTU and then OKSERI and then KAUNTIIN.” Huva, huva!

Juhuu! Mää ja Pullukka!

Juhuu! Mää ja Pullukka pustulla.