Penelope Leprevost, mitä mietit kun potkaisit kompuroivaa hevosta?

Screenshot 2016-03-30 15.34.01

Hevonen kompuroi ravissa ja on kaatumaisillaan. Saa juuri ja juuri kammettua itsensä takaisin seisaalleen. Kompurointiin ei näytä olevan mitään syytä. Hevonen ei riehu, ei temppuile, vain kompuroi. Mitä tekee ratsastaja? Tietysti potkaisee kunnolla kylkiin ja riuhtaisee reippaalla kädellä ohjista. Missä päin maailmaa? Ruotsissa. Ratsastaja on Penelope Leprevost ja kyseessä on esteratsastuksen kuninkuusluokka, maailmancupin finaalin lämmittelyalue.

Screenshot 2016-03-30 15.34.07

Videon leviää Ruotsissa kulovalkean lailla, ihmiset kyselevät miten moinen käytös jää huomiotta. Jos verrataan tapahtumaa edelliseen ”kohuun”, joka syntyi Bertram Allenin hevosen kyljistä löytyneistä pienistä verijäljistä, on tämä kyllä pahemman näköistä. Hevoseen tuskin jää näkyvää jälkeä, mutta ratsastajan käytös on logiikkaa vailla. Miksi potku ja vetäisy? Onko tämä joku korkeamman matematiikan keino puuttua hevosen kompurointiin? Eikö se enää ikinä kompuroi, jos sitä vetää nopeasti suusta ja potkaisee kunnolla? Jos näin on, ymmärrän melkein. Mieluummin kerran kunnolla kun vuosia jatkuvasti. En silti jaksa uskoa, että konsti toimii.

Screenshot 2016-03-30 15.34.11

Ruotsista Penelopellekin löytyy puolustajia. Penelope on kuulemma itse kommentoinut, että hevonen on häsläri, ja sellainen ei käy. Jos meinaa hypätä noinkin isoja esteitä, häslääminen ja kompurointi ei kerta kaikkiaan käy. Niinpä hevosesta pitää karsia häslääminen heti pois, ettei se muodostu vaaralliseksi. Jassoo. No, sanokaas viisaammat tämäkö on se tie?

Toinen aspekti tähän on ammattimainen. On selvää, että mitä Penelope Leprevost teki (potkaisi kovaa ja veti samaan aikaan riuskasti ohjista), on epälooginen ratkaisu yhtään mihinkään tilanteeseen (kaksoiskomento, jonka osat kumoavat toisensa), mutta saattaisiko tilanne olla yksittäinen, hermostumisesta ja paineista johtuva keissi? Millainen mahtaa olla kisatunnelma maailmancupin top 10:ssä? Onko mahdollista, että myös tuolla tasolla tehdään köntsiä virheitä puhtaasta hermostuneisuudesta? Mitä odotamme Leprevostin sanovan? Sori? Riittääkö se meille? Voimmeko hyväksyä sen, että hevonen ei saa tehdä tuolla tasolla YHTÄÄN virhettä, ja ihmisetkin aika vähän? Olen melko varma, että jos tuolla tasolla ei joskus ole normaalia tiukempi, sinne ei ole mitään asiaa. Ja se, näyttääkö se hyvältä, on aivan toinen asia. Muistetaan, että me kuitenkin katsotaan maailmancupia silmät kiiluen ja ihaillaan menoa kotisohvalta. Jos kisaa käytäisiin kukkahatun voimalla, en usko, että taso olisi tuo. En sano, etteikö se olisi mahdollista, vaan että melko harva varmaan onnistuisi.

Voiko olla, että tuolla tasolla ratsastus lajina on aivan eri asia kuin se, mitä me harrastamme? Kertokaa, viisaammat.

Minun silmääni toiminta näyttää yksinomaan tyhmältä.

 

 

Hevoseni haluaa voittaa!

Pakko päästä ekaks, hiekkaa silmässä.

Pakko päästä ekaks, hiekkaa silmässä.

Välillä kuulee, että jollakin hevosella on ”niin suuri sydän”, että vaikka sillä olisi kaikki jalat poikki ja silmät puhki, niin maaliin se vaan haluaa. Että niin on kova kilpailuvietti. Samaan aikaan toisaalla yhden lajin auktoriteetti Wegelius alleviivaa erityisesti, että hevosella ei ole minkään valtakunnan henkilökohtaista kilpailuviettiä. Yritin etsiä tutkimusta aiheesta ja löysinkin jotain. Camie Heleski, the coordinator of the horse management program at Michigan State University, oli tutustunut tilanteeseen mm. laukkahevosten kannalta. Kävi ilmi, että johtajatyyppiset hevoset haluavat laukata kovempaa kuin muut, koska eivät halua kulkea sumpussa vaan keulilla. Sehän on kilpahevoselle hyvä asenne. Eräs hevonen vihasi sitä, että edellä laukkaavasta tulee rapaa naamaan, joten se laukkasi kovempaa päästäkseen ohi. Itse teen samaa.

Uskoisin, että moiset määritelmät sopivat aika hyvinkin esim. ravureihin. Mutta mikä niitä ravureita ajaa juoksemaan kovaa? Onko niillä kiire? Miksi ravuri haluaa vetää vipu lattiassa ympäri ovaalia? Koska sehän on selvää, että ne haluavat juosta. Toisinaan hevosta on vaikea saada radalle asti, kun se jo lähtee ns. kuin kuppa Töölöstä. Ravipiireissä kuulee paljonkin hevosista, jotka haluavat voittaa. Vai juokseeko ne pakoon? Ja jos, niin ketä? (HYMIÖ)

Nyt jätkät vedetään täysillä!

Nyt jätkät vedetään täysillä!

Mikä sitten ajaa estehevosta? Sitä kuulee, että joku hevonen rakastaa hyppäämistä. Mistä sen tietää? Hyppääkö se radan, vaikka ihminen ei olisi kyydissä? Viisaimmat meistä sanovat, että sen näkee kyllä, mutta kun yrittää penätä, että mistä sen näkee, saa usein ylimielisen katseen. Katsos kun MINÄ tiedän ja SINÄ et tiedä. Ok.

Tottahan toki olen nähnyt ja jopa ratsastanut hevosia, jotka imevät innoissaan esteelle ja myöskin hevosia, joita saa uhkailla yli esteen. Pystyn kyllä havaitsemaan kumpi niistä tykkää ja kumpi ei.

Kouluratsastus onkin kiehtovin kuvio. Sitä perustellaan usein sanoilla ”hevonen esittäisi liikkeet myös luonnossa” ja ”se tykkää esiintyä.” Se on varmaankin totta, mutta mistä sen näkee? Ja todellako kaikki kouluhevoset ovat sydämeltään ns. sirkushevosia? Kouluhevosia jalostetaan käsittääkseni liikkumaan mahdollisimman mahtavasti, mutta entäs se showpuoli? Voiko sitä jalostaa? Mistä näkee, että hevonen iloitsee kouluradalla?

Hoblaa!

Hoblaa!

Oma hevoseni nauttii aivan valtavasti maastoilusta. Sen näkee. Onko se sama asia?

Dippadai, dappadui, duppadai...

Dippadai, dappadui, duppadai…

 

Paljastan nyt, että Wegeliuksen mielestä kouluratsastus on hirveää. Oliko yllätys? Mitä muuta hän siitä mietti, sen saatte lukea sitten ensi viikon Hevosurheilusta.

Pääsiäissekoilua luonnossa w/ Kurkkaava Jorma ja Keimaileva Muumi

Intiaanipäällikkö Kurkkaava Jorma ja rouvansa Keimaileva Muumi pääsiäiskävelyllä.

Intiaanipäällikkö Kurkkaava Jorma ja rouvansa Keimaileva Muumi pääsiäiskävelyllä.

Onhan tämä pääsiäinen jännä. Yhtenä päivänä on töitä, toisena ei, kolmantena on kaupat periaatteessa kiinni, mutta jotkut kumminkin auki jne. Ihmekös se sitten, että jo eilen olin ihan eväät matkassa menossa tallille siivoamaan karsinoita ja sen jälkeen ratsimaan (joka on muuten melko ärsyttävä sana). Vasta tallilla epäilys hiipi mieleeni – pitiköhän minun tänään siivota karsinat? Mikä päivä tänään on? Ehkä perjantai, vai kenties lauantai? Vai joku muu, mikä? Niinhän se sitten toki oli, että karsinoiden siivous oli tosiaan vasta lauantaina, eli tänään. Käytiin siinä sitten Hilppaa moikkaamassa ja sen semmoista.  Hilppa voi hyvin ja on kaunis, kaikessa 1-vuotiaan rumuudessaan.

Kedon Orvokki os. Orvokki Keto

Kedon Orvokki os. Orvokki Keto

Tänään siis rapsuttelin kymmenisen karsinaa puhtaaksi ja sitten palkitsin itseni maastolenkillä. Lapseni lähti mukaan. Lasta epäilytti hieman, sillä hänellä oli allaan uhkea orhi. ”Äiti, mitä jos Pullukalla on kiima.” No, sitten otetaan vastaan mitä jumala tarjoaa, rakas lapsi! Ja sitäpaitsi Pullukka on kovempi juoksemaan kuin orhi, joka on suomenhevoinen. Toki HYVIN laadukas sellainen. Ja itse asiassa Wegeliuksen Chrissekin paljasti, että yksi hänen varhaisista kisakamuistaan, muistaakseni nimeltänsä Darius, oli PUOLIKSI SUOMENHEVONEN. Sillä siis hypeltiin Keskisessä Euroopassa talon kokoisia esteitä. Eli älkää lainkaan ylenkatsoko pv-suokki-linjaa!

Jo tallin pihalla orhi katseli Pullukkaa ns. siihen silmään. Sanoin lapselle, että ratsullasi on jo jorma vähän kurkkimassa, ollaanpa tarkkana ettei päästä todistamaan jotain maailman luonnollisinta. Jotta hermostumisemme ei näkyisi, päädyimme vitsailemaan. (Meidän perheessä kovin tyypillinen defenssi.) Keksimme orhille intiaaninimen: Intiaanipäällikkö Kurkkaava Jorma. Naurusta toivuttuamme keksimme myös Pullukalle intiaaninimen: Keimaileva Muumi. Sitten päädyttin keksimään kaikille tutuille hevosille inkkarinimet. Hilpan nimeksi tuli Kedon Orvokki omaasukua Orvokki Keto. Kaikenlaista!

Suosittelen käyttämään nimien keksintää aseena nälkää/kylmää/hermostuneisuutta/vitutusta vastaan. Toimii.

Ja niin kuin kuka tahansa vastuunsa tunteva äiti, minä johdin pientä joukkoamme. Ehdotin, että mentäisiin yksi kiva reitti, jonka olenkin mennyt joskus pari vuotta sitten. No varmaan arvaatte kuinka siinä kävi. Harhailimme pitkin ihmisten pihoja (onneksi porukka on tosi paljon reissussa) ja seilasimme pitkin pusikoita. Puhelimen kartta näytti ihan mitä sattuu. Päädyimme ihmeellisten kiekuroiden ja u-käännösten päätteeksi tulemaan samaa reittiä takaisin. Kohdalle sattui ihan sairaan hyvä hiekkasuora, jonka olimmekin laukanneet maltillisesti poispäin. Jostain ne hevoset kuitenkin tietää mikä on himaan päin vaikka hima olisi viiden kilometrin päässä. Kurkkaava Jorma ja rouvansa Keimaileva Muumi ottivat semmoiset laukkarupeamat, että tietävät laukanneensa! Itselläni ei ollut suurempia ongelmia jarrujen tai takapään hallinnan kanssa, mutta lapseni huuteli jatkuvasti ”hui” ja ”oho” ja ”jarruta äiti!” Sanonpahan vaan, että se, joka väittää, että ”ei ne kiitolaukassa pukittele” voi mennä kotiinsa ja olla hiljaa. Lapseni sanoi keskittyneensä AINOASTAAN selässä pysymiseen. Hauskaa oli tietysti se, että a) lapsi oli yhä kyydissä ja b) se oli hänestä hauskaa. Äitin tyttö!

Vitsikkäintähän tässä kuitenkin oli se, että reissun alkuvaiheessa oikein suunniteltiin, että keväämmällä voisi lähetä semmoiselle ”katsotaan mihin päädytään” -maastoreissulle. Itsehän olen niitä harjoittanut maailman sivu, mutta lapselle alue on vieras. Lapsi päätyikin kysymään reissun päätteeksi, että miten meni noin niin kuin omasta mielestä?

Paremmin ei voisi mennä! Ei satanut, ei ollut kylmä eikä nälkä ja Pullukan aka Keimailevan Muumin korvat olivat koko ajan eteenpäin.

”JAAAAAAAAAAAAAAAAAA!” – Manuel Vasconselos