Lapseni näkemys minusta hevosnaisena

Kuvan henkilö täytti äitiarviointilomakkeen.

Kuvan henkilö täytti äitiarviointilomakkeen.

Haastattelin omaa lastani ajatuksella, että onkohan itselläni sama kuva itsestäni kuin hänellä. Kiinnostavaa! Tytär on 15-vuotias, ratsastanut nyt 6 vuotta.

Rakas lapseni, millainen hevosihminen minä olen?

  • Sä olet avoin kaikelle uudelle, opit mielellään koko ajan uutta. Itse en kestä ollenkaan, kun neuvot. Joskus sulla on tosi lyhyt pinna, mutta aina silti tosi rauhoittava vaikutus hevosiin. Sä oot semmonen rento, sua ei paljon kiinnosta menestyminen.

Mitä olen sinulle opettanut, tyttökulta?

  • Hevosten kanssa pitää olla rauhallinen ja kaikkea hyvää pitää odottaa. Kaikkea ei pidä saada heti. Hevosille pitää jutella mukavia, se auttaa aina. Oma hevonen tai oma poni pitää ansaita, sitä ei pidä saada heti kun haluaa. Silloin sitä osaa arvostaa. Ihmisille pitää olla reilu ja avulias, se kannattaa. Ja on muuten kannattanut! (Tänään ratsasti kolme hevosta) Sä olet opettanut mulle kaiken mitä mä tiedän hevosista.

Osaanko mielestäsi ratsastaa?

  • Jostain viisivuotiaasta lähtien olin sitä mieltä, että äiti on supersankarini. Halusin ratsastaa yhtä hyvin kuin äiti. Nyt kun olen kehittynyt, niin haluan olla parempi. Olisihan se vähän surullista jos jämähtäisin tuolle tasolle. Osaat sä silleen ratsastaa…sun rauhallisuus on hyvä. Sä osaat pitää hauskaa ratsastaessa, mutta… no oot ihan keskiverto. Vaikea sanoa, koska meidän hevonen on niin vaikee! Jos menisit jollain hienolla hevosella, niin kai sä osaisitkin.

Mikä äidissä eli minussa on ärsyttävää?

  • Kaikki. No ei! Nyt kun olen teini, niin kaikki tietysti ärsyttää. Kisoissa sä olet kyllä ihan sietämätön, tekisi mieli lyödä. Ja kun sä kommentoit mulle mun ratsastusta, se on ihan hirveätä. Maastossa on tosi kivaa! Paitsi silloin kun alat valittaa jostain. Joskus sä olet ihan ihmeellinen, nariset, vaikka olis ratsastus mennyt ihan hyvin. Sä käännät sen jotenkin ihan päälaelleen, että ihan kun kaikki oliskin menny ihan päin persettä. Sitten kun sulta kyselee, että miten meni ravi, ”lopussa ihan hyvin”, entäs laukka ”lopussa ihan jees”, eli meni ihan hyvin kuitenkin? ”No niin kai.” Sä oot vähän vanha välillä.

Missä olen tosi hyvä?

  • Sulla on hyvä huumori, meillä on hyviä juttuja keskenään. Ja sitten olet hevosten kanssa tosi tyyni ja viisas.

Mikä hävettää?

  • Sä oot ihan perus, mä oon niin tottunut sun sekoiluun. Kaikki mun kaverit tietää että sä oot huumori-ihminen. Joskus sulla on tosin ihan hirveet vaatteet. Silloin ei tee mieli tuntea.

Millaisesta hevosesta tykkäisin?

  • Jaskasta. Siellasesta, jolla on oma energia ja on hyvä hyppäämään. Sillä pitää olla veikeitä päiviä, saa kinheittää ahteria välillä. Pitää olla hyvin koulutettu, pääsisit kokemaa välillä vau-elämyksiä. Yhdistelmä Pullukkaa, Jaskaa ja Korppua.(entiset hevoseni, toim.huom.).

Millaista on käydä äidin kanssa tallilla?

  • No aika chillii menoa! Se on arkea. Kaikki menee aika suit sait, mlemmat tietää mitä tekee ja  yhteistyö toimii hyvin.

Mikä on parasta äidin kanssa tallilla?

  • Maastoilu. On kivaa, kun sä et pelkää mennä täysii ja voidaan juoruilla kaikesta. Sä luotat etten mä kerro kellekään, se on tois kiva. Muut teinitytöt ei saa semmosta luottoa kuin mä. Me vietetään niin paljon aikaa yhessä, sä tunnet mut aika hyvin.

No niin. Semmoinen tuomio. Ei paha ollenkaan! Painotan tässä, että juuri tätä lasta en ole väkisin raahannut tallille. Ihan itse keksi, että hepat on kivoja. No onhan ne <3.

Saavatko ylipainoiset ratsastaa?

snarky

Tämä parivaljakko on varsin tyytyväinen toisiinsa. kuva: Snarkyrider.com

Kerran kävi niin, että lapseni oli ratsastamassa ja poni, jolla hän meni, alkoi temppuilla. Sanoin, että tule alas sieltä, äiti vähän testaa missä mennään. Poni oli 145 cm ja ihan järeä peli. Lapseni alkoi itkeä. ”Äiti, se kuolee, sä oot liian iso!” Painan 69 kg. Valtavalla tuurilla poni jäi henkiin, vaikka istuin sen selässä lähemmäs 5 minuuttia.

En tiedä johtuiko painostani vai siitä, että jalkani tulivat ponista melko reilusti yli, mutta ei tehnyt mieli aloittaa ratsastusta ponilla noin niin kuin vakituisesti. Mietin minkä painoinen on itse asiassa liikaa. Aikanaan ponien kohdalla puhuttiin aina 80 kilosta, sitä pidettiin ns. kipurajana. Isoilla hevosilla ei rajoja tunnettu, mutta eipä hirveän isoja ihmisiä talleilla näkynytkään. Vai enkö muista. Isäni, tuo tavaton sutki, valitti aina, että kouluhevoset ja niiden ratsastajat ovat läskejä. Vei minut oikein katsomaan SM-kisojakin, siellä menivät sellaiset nimet kuin Kyra Kyrklund ja joku Korpivaara. ”Katso nyt,” hän sanoi. Kyllä ne esteratsukoihin verrattuna massavia olivat, mutta en tiedä voidaanko läskeydestä puhua. Johtuneeko jo sen aikaisesta traumasta, mutta dressage on jäänyt vähemmälle.

Kun näen reilusti ylipainoisen ihmisen hevosen selässä, säälin enemmän ihmistä kuin hevosta. Katsookohan kukaan miten tuo ihminen ratsastaa, vaiko pelkästään kuinka iso hän on? Harvemmin hevonen esittää mitään kärsiviä irvistysilmeitä tai erityistä tuskaa. Useammin se on ihminen, jonka otsalla on hikikarpalo ja paikoin pitääkin olla. Oli paino mikä hyvänsä. Ratsastuksenopettajan vastuulla on sovittaa ihminen ja hevonen niin, että molemmilla on mahdollisuus onnistua. Mikäli ratsastaja on taitava ja sopivan kokoinen, on hajontaa helpompi harjoittaa kokemuksen vuoksi. Välillä on hyvä joutua uuden äärelle. (Toiset meistä ovat uuden äärellä vuodesta toiseen saman hevosen kanssa.)

Totuuksia on (taas kerran) useampia.

YLE kirjoitti 27.3.2014 näin:

”Yleisimmin vallalla tuntuu olevan käsitys, että hevonen voisi ongelmitta kantaa korkeintaan 15-20 prosenttia omasta painostaan. Kattavaa tutkimusta hevosen kantokyvystä ei kuitenkaan  ole, ja muutamien ulkomailla tehtyjen tutkimusten tulokset vaihtelevat. 

Ruotsalainen Ridsport lehti vertasi taannoin brittiläistä, japanilaista ja amerikkalaista tutkimusta. Brittitutkimuksen perusteella hevosen selässä ei saisi olla enempää kuin 10 prosenttia sen omasta painosta, satulan paino pois lukien. Jos hevonen siis painaisi 500-600kg voisi ratsastaja painavimmillaan olla vain 60 kiloinen. Tutkimuksessa todettiin, että vain viisi prosenttia tutkimukseen osallistuneista ratsastajista oli riittävän kevyitä hevoselleen.

Japanilaistutkimus sen sijaan väittää, että hevonen voisi kantaa kolmanneksen omasta painostaan, siis 500-600 kiloisella hevosella voisi olla jopa 180 kiloinen taakka kannettavanaan. Japanilaiset tekivät hevosille biomekaanisia mittauksia, jotka osoittivat taakan vaikutuksen hevosen käyntiin ja raviin. 

Amerikkalaistutkimus puolestaan tuli lopputulemaan, että hevonen voi kantaa 20 prosenttia painostaan. Tutkimuksessa huomattiin, että hevosten lihakset kipeytyivät kun ne kantoivat 25-30 prosenttia omasta painostaan, mutta alle 20 prosentin paino ei aiheuttanut hevosille ongelmia.

On myös tutkimuksia, joiden perusteella hevosen oman painon sijaan tärkeää sen kantokyvyn kannalta on sääriluiden paksuus ja selän leveys. Massiivisemmat hevoset kantavat siroja hevosia suurempia taakkoja.

Otapa siitä sitten sopiva näkökulma. Itse tuppaan olemaan samaa mieltä tämän asian kuin satula-asian kanssa: jo ratsastaja osaa ratsastaa, hän rasittaa hevosta viisaasti. Hevonen keskittyy olennaiseen ja käyttää oikeita lihaksia. Huonon ratsastajan hoippuessa selässä satulan mietoakin miedompi epäsopivuus korostuu ja varmasti myös ratsastajan ankea kehonhallinta/paino. Olen nähnyt isoja ratsastajia, joiden jäljiltä hevonen hymyilee koko naamalta ja laihoja ratsastajia, joiden jäljiltä hevonen haluaa lähinnä pakoon.

On ratsastajia, jotka haluavat vain fiilistellä hevosten kanssa. Jos ihan oikeasti ahdistuu harjoitusravissa joka kerta, niin miksi käydä tunnilla? (Ylipäänsä jaksan ihmetellä miksi se harjoitusravi on niin tärkeä AINA, kun sekä hevonen että ratsastaja ovat usein yhtä tuskaisia.) Sellaiselle ihmiselle sopisi maastoilu ja se pitäisi järjestyä. Sellaisessa menossa painolla harvoin on juurikaan merkitystä kun molemmat nauttivat tunnelmasta. Tavoitteellisempaan menoon laihdutus alkaa olla jo oman itsen kannalta järkiveto. Satulassa kuolee monesti ilman ylimääräistä massaakin. Mitä turhaa lisätä tuskan tasoa, jos ilmankin pärjää.

Kokonaisuudessaan kannattaa muistaa, että ne rodut, joita ratsastuskoulut on tulvillaan, eivät ole rakenteeltaan taakankantajia, kun taas esim. islanninhevonen on. Ihmisissäkin on eroja. Joku näyttää pullealta, mutta omaakin valtavan lihaskapasitettin, toinen taas on timmin näköinen ja aivan rukkanen. Ei näy aina päältä mikä on totuus. Kaikille ihmisille pitää antaa tsäänssi eli mahdollisuus testata olisiko tästä lajista minulle lajiksi. Mikäli paino tai kehohallinta muodostuu ongelmaksi, opettaja voi ottaa asian sivistyneesti esille. Esimerkiksi meidän Ope pakotti minut ja Tiinan ryttarjumppaan. Ihan oikein.

 

Menestyksen avaimet

Syrän!

Syrän! Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Hyvää alkuiltaa bästa passagerare! Väntetiden är gratis. Nyt on lopen uupuneen äidin helppo hymyillä, sillä olenhan synnyttänyt menestyvän ratsastajan. Ei se välttämättä kuulosta kovin miltään kun kyseessä on 1-tason kisat naapuritallilla ja samaan aikaan kaikki itsensä hieman vakavammin ottavat ratsukot ovat Norjan Drammenissa menestymässä, mutta tuntuu se kuitenkin melko kivalta. Itse viihdyn!

Kummallisen mutkattomasti meni koko reissu (vrt.http://blogit.apu.fi/kavioliitossa30v/paiva-jolloin-kaikki-meni-pain-yhta/), ei riidelty lapsen eikä hevosenkaan kanssa mistään. Ei satanut, tuullut tai paistanut liikaa. Rahat riitti. Buffa oli ihana. Näin kavereita. Otettiin hevonen sopivaan aikaan kopista (yleensä aina noin tunti liian aikaisin). Hevonen ei ripuloinut kylkiään vihreiksi. Ratsastaja oli muistanut silmälasit.

Tallin nurkilla kierreltiin ja hieman jännitti tuntevatko Hilppa ja Pullukka toisiaan – ei nimittäin ole hajuakaan minkä mittainen on hevosen muisti. Pullukka hiippaili lasten tarhan ohi ja pysäytettiin se siihen. ”Katsos, tuolla on lapsesi!” ”Tä? Mikä? Monelta on ruoka?” vastasi melkoisen rento Pullukka autuaasti lapsensa unohtaneena. Lapsi tuijotti hetken, että jotain tuttua tossa muijassa on, mutta sitten kavereiden kanssa painiminen kiinnostikin taas enemmän. Turha kai siinä on itse itkeskellä kun ei heitäkään juuri sydänalasta riivi.

Etualalla Pullukka kilpahevosena, taustalla täysin unholaan jäänyt Hilppa. Siis se ruskea siinä keskellä.

Etualalla Pullukka kilpahevosena, taustalla täysin unholaan jäänyt Hilppa. Siis se ruskea siinä keskellä.

Verkassa näin, että Pullukalla oli riittävästi virtaa. 80 cm rata mentiin järkevästi ja kohtuullisella vauhdilla. Itse lakkasin hengittämästä jo hyvissä ajoin ja jatkoin vasta radan jälkeen. Ihanaa, kun se ei haittaa! 90 cm verkassa Pullukka oli selvästi vähän loukkaantunut kun joutui vielä palaamaan suorituspaikalle. Että eikö tämä kerralla selviä tämä asia. Puhekuplassa luki, että pääseekö nopeammin kotiin syömään jos vetää tän kovaa. Ikään kuin näyttääkseen meille hän viiletti 90 cm radan näytösluontoisesti täysin puhtaasti. Ja tietysti perusradan perusvauhtia ja uusinnan viipottaen. Myös pennin päällä suoritettavat käännökset otettiin käyttöön, koska ne osataan. Leuhkana Pullukka sitten vaan odotteli, että kuulutetaan palkintojen jakoon. JA PERKULE, NIINHÄN SE MENI!

Kärpät. kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Kärpät. kuva: Mari Stendahl-Juvonen

 

PULLUKKA JA LAPSI TULIVAT 90-SENTISSÄ KAKKOSIKSI! JUHUU! Mitä minä siellä radalla sohin, jos tuo lapsi kerran menee noin hienosti? Nyt loppu kisasekoilu meikäläiseltä.

Ja nyt piti sitten loppukaneettina kertoa mitkä ovat menestyksen avaimet. No en tiedä kyllä yhtään.Tuuri?