Perhepäivä ponitallilla, mukana vitsiniekka

Matkaan, Hopea!

Matkaan, Hopea!

Miten hyvä idea! Eräs tuusulalainen talliyrittäjä Lähderannan ponitallilta otti yhteyttä, että tuutko meidän perhepäivään esiintymään. Minä siihen, että toki tulen, mutta mitähän mä esitän. Aikani sitä mietin ja tuumasin, että eikös aina on yhtä hauska katsoa, jos joku ratsastaa tosi huonosti, mutta kertoo hyviä juttuja? Melkein yhtä hauskaa kun jos housut repeää ja pylly näkyy. Niin minä sitten tein.

Katrillijengiä mukana.

Katrillijengiä mukana.

tuus5

Jestas mä olen väärinpäin. Hevo epäilee pyrkimyksiäni. Syystä.

tuus3 tuus4 tuus6

Huomioita: paikalla oli PALJON lapsia ja niiden kanssa TOSI MONTA iskää. Eikä ne isät mitenkään itkuisena pyrkineet pois! Siinä roikottivat pikkutyttöjään sylissään ja nauroivat hassuttelevalle tädille. Ihania isejä. Isiä? Iskiä? isiä? No niitä.

Kun saavuin, paikalla esiintyi katrilli. Oli uskomattoman liikuttavaa nähdä joukko poneja (oliskohan yksi ollut hevonen?), joista monella oli keskenään hyvin erilaiset temperamentit. Yhdellä oli maailman suurin kiire, toisella taas ei ollut mitään hätää. Oletteko te koskaan ajatelleet, miten järkyttävän vaikeaa on ratsastaa katrillissa? Minä olen.

Katrillin jälkeen pistettiin Katja-täti aivan ihanan sukkahevosen kyytiin. Se oli irish cob. En ole ikinä ennen ollut irish cobin kyydissä, mutta sitä en sille paljastanut. Kerroin yleisölle kuinka muinaisella 1980-luvulla poljin parhaimmillaan monta kertaa viikossa tallille täsmälleen tuota viereistä tietä. Matkaa oli noin 11 kilometriä. Kerran törmäsin hirveen, kerran kyyhyn. Silloin kuule poljettiin ihan luonnon armoilla. Joskus, jos isäpuolen Saab 96 jaksoi käynnistyä, sain kyydin. Se oli muuten juhlaa se.

Näytin myös, miten ääliömäiseltä näytti ratsastukseni silloin, kun aloittelin. Laukkailin pitkin ja hoipuin puolelta toiselle. On melko vapauttavaa mennä niin huonosti kuin pystyy. Valitettavasti hevosella oli niin mukavat askellajit ja imukas koulusatula, että ei ollut toivoakaan putomaisesta. Se olisi varmaan räjäyttänyt ns. pankin Lähderannan ponitallilla. ”Se oli sinä vuonna kun Ståhlin Katja kävi täällä tippumassa hevosen selästä.” No sori, en pudonnut.

Varsinaisen esityksen jälkeen jäin juttelemaan toisten kaltaisteni, eli muiden hevostyttöjen äitien kanssa. Jotenkin sitä juttua vaan riittäisi vaikka vuodeksi. Tilanne oli kuitenkin kinkkinen, sillä olin luvannut mennä juontokeikalle myös Maailma Kylässä -tapahtumaan Helsinkiin, joten ratti kutsui.

Tähän paikkaan kyllä palaan vielä. Terveisiä kaikille mukana olleille!

Lähderannan Kreivitär ja huomristi Espoosta.

Lähderannan Kreivitär ja humoristi Espoosta.

Myöhemmin Helsingissä todistin jytäjumppaajan taidonnäytettä. (Maailma kylässä)

Myöhemmin Helsingissä todistin jytäjumppaajan taidonnäytettä. (Maailma kylässä)

 

Hyvistä opettajista ja tädeistä

HorseRidingInstructor1

Taas kävin kaverini kanssa sitä iänikuista keskustelua. Voiko ei-niin-hyvä ratsastaja olla hyvä opettaja? Tai niin päin, että pitääkö hyvän opettajan olla itse hyvä ratsastaja? Sehän jo tiedetään, että hyvä ratsastaja ei välttämättä ole hyvä opettaja.

Tyylejähän on moneen lähtöön. En tiedä missä vaiheessa itsetuntoa jotkut meistä lakkaavat yrittämästä esittää kunnollista istuntaa tai ohjasotetta ja menevät niillä mitä on. No eihän se minulta pois ole. Olen pitkänhuiskean elämäni varrella nähnyt monta opettajaa ja yrittänyt aina apinoida heitä. Välillä siitä on sitten saanut kuulla joltain toiselta, kun ei näytäkään niin kovin hyvältä.

Muistan muinaisen opettajani Hämeessä. Hän ratsasti aina maastossa kanssamme isot rukkaset kädessä ja raippana bambukeppi, josta hän piti kiinni puolivälistä. Jalat sojottivat suorina hevosen kyljistä ulos niin, että kantapää oli uloin kohta. Kädet olivat korkealla. Erikoinen staili, jota ihailin suuresti. Ehkä siksi, että hän oli auktrotiteetti. En koskaan oppinut häneltä muuta kuin isot rukkaset ja raipan pitämisen puolesta välistä. Aina kun olin oppinut toisilla talleilla jotain ja menin innoissani Hämeeseen, tämä henkilö palautti maan pinnalle. Et sinä Katja kuule mitään ole oppinut, luulet vaan.

Ai mitä.

Ai mitä.

Vantaalla aikanaan ihailin (ja pelkäsin) erästä, joka veteli hevosia raipalla hyvinkin usein ja näyttävästi. Se oli minusta hienoa. En lainkaan ymmärrä miksi. Ehkä halusin vain niin kovasti, että hän pitäisi minusta. En onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Hänen ratsastustaitonsa jäi mysteerioksi. En myöskään muista mitä opin itse. Samaisen tallin toinen opettaja oli aivan ihmeellisen tyylin omaava ihminen. Oikein keräännyttiin aina katsomaan kun hän ratsasti. Joku kertoi, että hänellä oli puujalka. Väitteen totuudesta ei ollut tietoakaan. Sen sijaan opettajana hän oli aivan timanttinen. Hirveän kiinnostunut jokaisen henkilön suhteesta juuri siihen hevoseen. Tajusin lukuisia asioita hänen opissaan, mm. painon merkityksen. Senkin hän opetti ihan ohimennen maastossa. Näytti miten se toimii. Tällä opettajalla oli aina joku jännä esimerkkitarina kerrottavana, josta sitten opittiin. Ei kiinnostanut pätkääkään kisaako hän GP-tasolla.

Olen ollut joidenkin huippuratsastajienkin tunneilla. Valitettavan moni heistä on ollut kiinnostuneita vain hyvien ratsastajien ja upeiden hevosten kehittymisestä. Jos jollain ei oikein välähdä, niin keventele nyt siinä sitten vaikka. Se on aika perseestä, koska väitän, että välähtämisestä on monikin asia kiinni. Jollei välähdä, ei pääse jäljille. Ja ei välttämättä ole maailman tyhmin ja huonoin, jos ei vain ole välähtänyt.

Kaverini käy viikoittain erinomaiseksi mainitun opettajan tunneilla. Tunnit ovat hyviä ja kovia. Ketään tai mitään ei säästellä. Silti toverini ratsasti paljon paremmin, kun häntä opasti hevosen omistaja, joka on itse aloittanut ratsastuksen vasta nelikymppisenä. Ei siis mikään nero, eikä lainkaan meritoitunut ratsastajana. Jotain hän silti osasi neuvoa, jonka kautta kaverilleni aukesi kokonainen uusi ymmärtämisen maailma. Ja tokihan hevonen kulki kuin Matador tai mitä näitä on.

Ei ole ollenkaan sama miten tädit ratsastavat. Oivalluksen ei aina pidä syntyä hien ja veren kautta. Se voi tulla myös oman, HETKELLISEN oikeanlaisen vartalonhallinnan myötä. Kun saa nurkasta kiinni, haluaa lisää. Usko palaa. Kukaan ei halua erikseen olla huono. Huonouteen voi olla syynä esimerkiksi tavattoman huono koordinaatiokyky, tai ihan vain itsetunnon romahtaminen. SEMMONEN EI HUUTAMALLA PARANE. On hevosen etu, että täti haluaa yrittää ja oivaltaa.

Pyydän siis, opettajat. Jos ja kun olette tienne valinneet, niin älkää kostako meille, jos meidän opettaminen tuntuu tyhmältä. Me halutaan oppia. Ja kun me opitaan, sitten me ostellaan hevosia ja lähdetään politiikkaan ajamaan hevosihmisten asioita. Voi meistä olla hyötyäkin. Tai siis on.

 

Katja kouluratsastuslandiassa

whoopi8

Iloiset kouluratsastajat.

Voi kauheeta. Näin vanhaksi piti elää, että tuli ylipuhutuksi kouluratsastamaan. Onko tässä nyt mitään järkeä, että ilmatieteenlaitos erikseen ilmoittaa hellerajan rikkoutumisesta samana päivänä, kun olen sopinut tällit töiden jälkeen Ruskeasuon ratsastustaivaaseen (tai helvettiin, riippuu näkökulmasta).

Hevonen, jota saan lainata, on eläkkeellä oleva kouluhefoinen Kilpatallista. Kilpa-etuliite on hänelle taaksejäänyttä aikaa, mutta tallissa kökkii moni merkittävä kilpahevo. Itse en tietenkään tiedä mitään kouluhevosista, mutta kyllä ne pirullisen kovakuntoisen näköisiä eläimiä ovat. Tämä eläke-veijokin on varsinainen voimailijavanhus. Aivan ihana, tyyni herrasmies!

whoopy

Uuden eläketoverin kanssa luontoretkellä.

Huomioita: kaikki vastaantulijat moikkaavat. Johtuuko se siitä, että olen lähes Beyoncen veroinen julkkis vai siitä, että ovat kivoja, en tiedä ja loppujen lopuksi sama se. Kuitenkin haluatte tietää näinkö komean Marko Björsin. No en nähnyt. Kävin kyllä hänen tallissaan tarkistamassa tilanteen. Kävin myös poliisitallissa morjenstamassa kilpakaveriani hevosjalkapallosta. Siellä se pilkki, Palaad.

Läksimme ensihätään metsäpoluille kävelylle. Kaverilla oli toinen kouluhevonen. Jalustimemme olivat julmetun pitkät ja minulla silti hiukka liian lyhyet, sanoi kaveri.  Sanoin, että jos näitä vielä pidennän, putoan. Älä kysy miksi. Niin, ne ratsastuspolut siellä metsässä oli muuten oikein kivoja! Oli pientä mäennyppylääkin. Pienenä ongelmana saattaa joku kokea ties mistä eteen pomppaavat pyöräilijät, joilla toki on oikeus kaikkeen, koska he ovat pyöräilijöitä. Ihmeen vähän niitä polkijoita oli tallissa sisällä, vaikka HEILLÄ ON OIKEUS PYÖRÄILLÄ JOKA PAIKASSA, KOSKA HELSINKI ON PYÖRÄILYKAUPUNKI.

whoopy2

Ihan ku oikeesti!

whoopy7

Ja sitten pelkäämäni kenttä. Se oli materiaaliltaan varmaankin jotain silkkihansikkaista ja lampaan silmäripsistä rakennettua hietaa, jolloin baunssi on optimaalinen ja ligamentit jää henkiin. Minun ratsuni alkoi heti vetää minua höplästä. ”En mene,” sanoi hän, kun otin ohjat. Melkoinen ratsastuskoulutilanne siinä heti kärkeen, kun potkin ja huiskin kuin mikä lie. Lähtihän se siitä, hieman naureskellen. Käynti ei olisi hänelle käynyt, hän olisi halunnut mennä ravia. Siitä vähän neuvoteltiin. Ohjasotteesta neuvoteltiin, kuin myös pohkeen vahvuudesta jne. Laukka nousi (noh, nousi ja nousi, ehkä laski ennemminkin) melko etupainoisesti ja lompsi miten sattuu. Miten voikin ihminen tuntea itsensä niin kädettömäksi ja heikoksi! Vanha kouluveijo vei meikää kuin mätää kurkkua. Jostain sain sitten Osaan Ratsastaa -kohtauksen ja ryhdyin tehokkaaksi. Paikoitellen mentiin sitten ihan hyviäkin pätkiä, enimmäkseen ravissa.

whoopy3

Mitä tästä opimme? Musta, hieman löysempi paita päälle.

Jeesus, mikä hiki! Naama oli kuin liikennemerkki. Kuutisen tuntia myöhemmin yhä punainen.

Käytiin vielä tuuppauksen päätteeksi luonnossa ja kas, tehtävä suoritettu. Olipas kivaa! Ja näin Janne Berghinkin! Ja ehkä Ettan Ernroothin! Kyllä kannatti.

Kivat kaverini Rusalla.

Kivat kaverini Rusalla.

Kiitos eläkeveijo, lyhyt ystäväni ja pihalla kanssani naureskellut naisretkue. Suhtaudun näin muodoin lajiinne suopeasti. Jatkakaa.