Tämä on todellista liikuntaa hevosten kanssa

 

Eräänä päivänä vanha ystäväni kutsui minut tutustumaan valjakkohommiin. Olin jo kerran käynyt heidän kotitallillaan katsomassa menoa ja körötellyt itse shettiksen kyydissä. Nyt oli pikkusen eri meininki. Kyseessä oli maraton-kisan harjoitukset. Tiesin, että pääsisin käymään kyydissä, mutta eipä tullut mieleenkään, että osuisin tositoimiin.

Paikkana toimi Savijärven kartano. Mitä ilmeisimmin Savijärveltä koko suomalainen valjakkoshow on lähtenyt leviämään, sillä ystäväni tutustui lajiin siellä jo 80-luvulla. Simonsen -nimiset ihmiset hallitsivat aluetta jo silloin ja hallitsevat edelleen. Uskallan väittää, että valjakkoasioista puhuminen on mahdotonta ilman, että joku Simonsen mainitaan. Tässä tapauksessa Ben Simonsen toimi valmentajana. Harjoittelemassa oli kaksi yksikköä (en tiedä mitä ne ovat nimeltään), se meidän ja yksi poni, jota ohjasti (sekin meni varmaan väärin) ihana nuori tyttö ja groomina kökki ihana nuori poika. Meidän yksikössä ohjissa roikkui perheenäiti, joka kilpailee ainakin EM-tasolla ja groomina täysin puskista mukaan repäisty Katja. Ihan söpöjä mekin.

Meikämannen näkulma.

Meikämannen näkökulma.

(Kotimatkalla kun tilitin toiselle kaverille mitä kaikkea mahtavaa oli tapahtunut, sain ihan hirveän läksytyksen vääristä sanavalinnoista. KÄRRY on KÄRRY ja VAUNU on VAUNU, niitä EI SAA SOTKEA. Kysyin mitä eroa niillä on, ja kuulemma on. Muitakin vääriä sanavalintoja tulen varmasti käyttämään tässä, joten unohtakaa niuhottaminen nyt heti.)

Päälleni puettiin turvaliivi ja kypärä. Sanottiin, että seiso tossa ja kaarra sisäkurvissa sisään. Ok. Ensimmäinen pujottelutehtävä ISOJEN KIVIEN VÄLISTÄ suoritettiin käynnissä, joten se oli ihan helppoa. Seuraava mentiin ravissa, ja se oli ihan mukiinmenevää, en edes yrittänyt kuolla. Valmentajalla sen sijaan meni heti tennispallo nenään: ”TAKAPUOLI ALAS SIELLÄ GROOMILLA!” Laitoin takapuolen alas, mutta senkin voi tehdä väärin: ”EI TAAKSE VAAN ALAS!” Edelleen yritin, mutta väärinhän se meni. Valmentaja tuli sitten näyttämään miten. Se oli ihan kiva, koska en tiennyt. Sitten lähdettiin laukalla samaan sokkeloon. Se on nimittäin aivan käsittämätöntä millaista vauhtia siellä lohkareiden seassa voi mennä! Siinä vaiheessa alkoi Katjankin pylly hakeutua ihan luontaisesti oikeaan paikkaan. Ei nimittäin olisi muuten pysynyt pystyssä/kyydissä. En yhtään tiedä menikö se hyvin vai huonosti, mutta ainakin mentiin kovaa, ei osuttu mihinkään ja oli sairaan kivaa. Kehuin kovaan ääneen ohjastajaystävääni ja ponia. Valmentaja ei riehaantunut ollenkaan yhtä paljon. Kuulemma tilanne on ihan okei jollei hän sano mitään. (Kannattaa kastoa youtubesta valmentajan omaa ajoa, melko hilpeä video löytyy Hevoset Stadikalla -tapahtumasta, kerrassaan upeasti hoitaa homman valmentaja Simonsen!)

Tuossa ne tappajamurikat. Siis kivet.

Tuossa ne tappajamurikat. Siis kivet.

Seuraavaksi siirryimme vielä vähän hirveämpään sokkeloon, siinä rata oli koostettu kolmion mallisista tukkipinoista. Aivan hirveä paikka. Joka ristuksen mutkassa oli täydet edellytykset jäädä vaunuista tai kärryistä tai ajatuksesta kiinni. Ja koska olin jo vanha tekijä (uraa takana täydet 15 minuuttia), tilanteeseen sännättiin reippaassa ravissa. Ilahduin siitä, että selvisin ihan järjellisesti, mutta valmentaja ei kestänyt yhtään. Olin tehnyt virheen yhdessä mutkassa. Semmoinen peli ei vetele! Virheitä ei saa tulla! Ok, ymmärrän. Seuraava kierros tehtiin jo laukassa, ja voin kertoa, että vauhti oli niin reipas ja se viimeinen kurvi niin tymakkä, että tein VIRHEEN UUDESTAAN. Motoriikka ei kerta kaikkiaan pysynyt perässä. Valmentajalla meinasi jo mennä tunnelma kokonaan. Valtava meuhkaaminen. Kysyin, että muistaako hän itse miten meni ensimmäinen kerta groomina. ”Joo, sain silloin PM-mitalin.” Ok. Se nyt vaan on niin, että EI SAA OLLA ENSIMMÄISTÄ KERTAA OSAAMATON. Asia selvä.

Karmeat häkkyrät yrittivät estää etenemistämme, mutta turhaan!

Karmeat häkkyrät yrittivät estää etenemistämme, mutta turhaan!

Sanovat, että hulluimpia ovat kenttäratsastajat, sitten tulee pitkä tauko ja sitten valjakkoporukka. Se voi olla, mutta ainakin minun vanha ystäväni on niin taitava, että en kyllä nähnyt hommassa mitään hirveää. Ehkä oikein huonon kuskin kyydissä ihmetyttäisi. Itse koin onnistuneeni ihan kamalan hyvin. Oli tosi kivaa, enkä ainakaan luule aiheuttaneeni vaaratilanteita. Vähän masensi kuulla toiselta kaverilta, että groomiksi kyllä revitään ties ketä puskista. En kyllä ole ihan varma pysyykö siellä kuka hyvänsä. Mutta valmentaja pysyy ainakin! Ja hienosti!

Kääk.

Kääk.

Jos oikein merkillisesti käy, niin pääsen groomiksi Savijärven kartanolle kisoihin koulukokeeseen 8.7.2016. Silloin pitää istua kyydissä tweed-asussa ja olla hiljaa. Ystäväni ei ollut ihan varma kykenenkö olemaan hiljaa. Jollei hän löydä ketään muuta groomia kyseiseen tapahtumaan, SE OLEN MINÄ! Ilmoittelen jos näin käy, tulette sitten kaikki katsomaan kerran elämässänne valjakkokisoja. Jeeee!

Seuraavana aamuna lähdin koirien kanssa ulkoilemaan ja ihmettelin miten on kroppa ihan jumissa, kaikki lihakset kipeänä. Jaa mutta hei! Olin groomina valjakossa! Se on liikuntaa se.

Maaliin!

Maaliin! Ja huom: perse alhaalla. Ehkä väärin.

PS. Vääristä sanavalinnoista – olin kaverini synttäreillä keväällä ja siellä yksi toinen kamu halusi, että kerron hevosistani. Kerroin yhtä ja toista. Sitten vieressä istuva minulle tuntematon nainen sanoi, että hänkin on kerran ratsastanut Kanarialla. ”En kyllä tiedä minkä rotuinen hevonen oli, että oliko tamma vai ravuri.” Jepjep. Ei niistä tiedä.

 

 

Hitto kun pelottaa

pelko2

Jäikö sulla jotain?

Yllättävän paljon Kavioliiton lukijoissa on niitä, jotka haluaisivat ratsastaa, mutta pelottaa. Mietittiin asiaa eilen kun jäätiin pakkoruotsijumpan jälkeen Open luo teetä latkimaan. Yksi meistä oli kolhinut itseään hevosten kanssa enemmän kuin muut yhteensä. Kävi ilmi, että hän oli aina pelännyt ratsastamista. Se on metkaa, sillä hän on syntynyt ratsastajaperheeseen ja puljannut hevosten kanssa koko ikänsä. Hän on tavattoman taitava ratsastaja, mutta hurjapäätä hänessä ei ole nimeksikään. Tulimme porukalla siihen tulokseen, että kun pelkää, niin sattuu. Laji kun laji.

Palasin taas vaihteeksi muistojen ääreen. Rämäkällä 80-luvulla säästin ankarasti viikkorahoja, jotta pääsin silloin tällöin ylimääräiselle ratsastukselle Vepsäläisen tallille. Talli sijaitsi Vepsäläisen kalustekartanon vieressä kehä III:lla. Paikkana se oli täysi villi länsi. Hevosilla oli joitain varusteita, poneilla pelkät turparemmittömät suitset. Ja toki sanomattakin selvää, että ponit olivat russeja=ei säkää. Opettajasta ei tietoakaan. Hevoset olivat entisiä ravureita eikä niitä ollut kukaan ehtinyt kouluttaa yhtään mihinkään. Sitten vaan vedettiin kuin viitapirut ympäri sorakenttää. Juuri niin, SORAKENTTÄÄ. Ei paljon pohjat huolettaneet. Oltiin toki hyvin varovaisia ettei vaan vahingossakaan ravattu asvaltilla. Muistan ratsastaneeni yhdellä ex-ravurilla uskollisesti kerrasta toiseen aina niin, että menin ravia ”kentän” toiseen päähän ja se läksi takakulmasta kuin kuppa töölöstä laukalla kentän portille. Siihen pysähtyi hevo ja Katja lensi iiiiiisossa kaaressa päin metalliaitaa. Muistan vieläkin kuinka ilmalento oli niin pitkä, että ehdin masentua sen aikana. Ei taas! Mä en jaksa. Ja jaksoin silti. Pelkillä mustelmilla selvisin aina, lopuksi ei tainnut tulla enää edes mustelmia. Olin immuuni.

Opetuksena tässä tarinassa on toki se, että kun tarpeeksi monta kertaa lentää kolibrin lailla ilmojen halki, tapahtumasta katoaa mystisyys. Ei kai kukaan karatekakaan juokse vastustajaa karkuun? Eikö se niin ole, että välillä osuu ja sitten jatketaan taas? En tiedä pitääkö sieltä hevosen selästä alkaa vallan heittäytyä alas, mutta totta se on että useamman kymmenen kerran jälkeen siitä katoaa hohto. Alkaa oudosti kiinnostaa se selässä pysyminen. Ja se taas johtaa toimiin, jotka edesauttavat hevosen hallintaa. Toisaalta se voi johtaa myös harrastuksen vaihtamiseen. Pasianssi on ihan varteenotettava vaihtoehto.

Tyttäreni pelkäsi alkeiskurssilla ihan kaikkea. Ravia, käyntiä ilman taluttajaa, laukasta ei edes puhuttu. Itku tuli, jos tuntilistassa oman nimen kohdalla oli iso heppa. Äiti mitä jos mä tipun! Sitten lapsi tumpsahti ensimmäisen kerran alas ponin selästä. Voi sitä riemua! Äiti, mä en kuollutkaan! Sen jälkeen alkoi hanakka tippuilu. Oltiin kuultu tämä ”et ole hyvä ratsastaja ennen kuin olet pudonnut sata kertaa.” Sitä sataa jahdataan yhä. Mutta mitään ei enää pelätä.

Viimeksi kun pelkäsin? Se tapahtui maastossa 2000-luvun alkupuolella. Oltiin kaverin kanssa maastossa, oltiin käyty laukkailemassa hiekkakuopilla. Elukat oli melko kierroksilla. Yksinkertaisia kun ollaan, kaavailtiin laukkavamme pikku pätkä vielä kotiinpäin. Virhe. Kaverit ottivat ns. ritolat ja läksivät sen päiväistä vauhtia, että jep. Ja sen sanon, että kun hevonen menee täysillä, se ei tunnu enää hevoselta. Se on kone. Ihan sama vaikka olisi saha suussa, mitään ei tapahdu kun vetää ohjista. Kurkku kävi sydämessä. Samalla tajusin, että jos nyt alan pelätä, putoan ja satutan itseni. Karkotin pelon ja keskityin HETKEEN. Odotin, että saan käännettyä urpon hevoseni sivutielle, joilloin saan jarrutettua. Noin kilometrin kuluttua se onnistuikin. Lausuin joitakin kirosanoja. En taputtanut hevosta – viikkoon. Vitja että otti päähän. Onneksi -lista oli loputon: onneksi ei tullut autoa, onneksi ei kaaduttu, onneksi se ei pukittanut, onneksi pysyin selässä, onneksi se pysähtyi ennen isoa tietä jne.

Kiitoksen sana meni omalle mielenhallinnalle. Hyvä, että sain pelon siirrettyä pois. Paniikissa olisin varmaan ojan pohjalla vieläkin.

Pelko pois ja kukka rintaan. Öhö öhö.

Pelko pois ja kukka rintaan. Öhö öhö.

En siis yhtään tiedä miten pelon saa pois päältä. Itse pelkään laskettelua aika paljon. Etenkin jyrkkiä, jäisiä rinteitä. Pelkään myös korkeita paikkoja. Fobia ei ole kaveri logiikan kanssa. Kannattaa ehkä kuitenkin tarkistaa onko kyseessä ihan oikea fobia vai pelkkä suomalainen kammo. Kammosta pääsee eroon sitä kohti menemällä. Hitaasti. Kyä se siittä!

Vuokrataan hevonen joka hyppää 140

Kuva: Anna Aalto

Kuva: Anna Aalto

Nykyään moni haluaa kokeilla hevosen omistamista vuokraamalla kopukan. Liian moni on samanlainen puupää kuin minä aikanaan: haluaa ratsastella ilman ohjausta, koska opettajat on ihme niuhottajia ja minun tyylini on minun tyylini. Ja lisäksi hävettää jos joku kuulee, että minulle nalkutetaan koko ajan perusasioista. Siispä vuokrahevosen hankintaan! Vihdoinkin saa näyttää kaikille, että kyllä minä osaan ihan hyvin.

Se on kyllä jännä miten luulot itsestä vaan vähenee vuosi vuodelta, vaikka taidot paranisivatkin. Keskustelupalstoilta on hauska lueskella kuinka joku hyppää kotona 120 ratoja, mutta kisoihin ei juuri nyt pääse, koska traileri/laitakauhu/vetoauto/työvuoro jne. Niin moni kaavailee hyppäävänsä ties millaisia taloja. Opetusmestari-hevosella se onnistuukin, varsinkin jos laittaa sarjaan hyvän välin ja kenties vielä auttavan puomin sinne väliin. Silloin askel ei melkein voi olla osumatta ja hyppy on hyvä. Siinä riemussa helposti unohtuu, että radalla tilanne SAATTAA olla vähän eri, varsinkin jos alla ei ole entinen kisakettu. Itseä jännittää, hevonen keuhkoaa, rata on jännä, kaarteet tiukkoja, pitkät laukat saavat vauhdin kiihtymään jne. Yhtäkkiä onkin vähän vaikeampi hypätä 120 rataa. Mitä ihmettä, kotona se meni ihan hyvin?

Melko harva haluaa vuokrata omaa hevostaan hyppytarkoituksiin. Se on ihan ymmärrettävää, etenkin kun jonossa on monta hieman epärealistisesti taitoihinsa suhtautuvaa nuorisolaista. Voi siellä olla vanhojakin, jotka osasivat ihan hyvin 80-luvulla. Etenkin pienten tyttöjen äidit on helppo sumuttaa uskomaan vaikka mitä. Jos äiti/isä ei tajua hevosista mitään, lapsen on melko helppo vakuuttaa ylpeä vanhempi pikku aurinkoisensa kyvyistä. Ja onhan usko hyvä asia, mutta sillä saatetaan pilata pitkäksi aikaa jonkun kivan pienen estehevosen usko omiin kykyihinsä.

Usko omiin kykyihin on hieno asia, mutta jos kaikesta uskosta huolimatta onnistumisia ei tule, jossain on vika. Etenkin jos hevonen alkaa pysähdellä. Oikein suuri ihminen myöntää silloin omat rajoitteensa ja palaa harjoituksissa taaksepäin, ellei jopa alkuun. Jostainhan se uskon paluttaminen on aloitettava. Vielä suurempi ihminen alkaa tässä kohdassa ottaa tunteja. On täysin mahdollista luulla itsestään liikoja, palata takaisin lähtökuoppaan, nöyrtyä ja nousta takaisin ylös. On sitä moni muukin tehnyt (vrt. poliitikot).

Kouluratsastuksessa tilanne on vaarattomampi. Jos et osaa, se ei mene. Esteillä se voi mennä vaikka ilman ratsastajaakin. On parempi olla 60-70 -luokkien tyylikkäin ratsukko kuin 120-luokan epätoivoisin. Sama pätee helppo C-luokan ja vaativa B-luokan kanssa.

Miettikää asiaa toiselta kantilta: olisipa siistiä olla nyt 47-vuotiaana, yli 30-vuotta ratsastaneena alkeiskurssilla. Olisin ryhmän kiistaton kuningatar. Kantapäät alhaalla ja nyrkit pystyssä heti alusta asti!

Lapseni on satumainen lahjakkuus.

Lapseni on satumainen lahjakkuus.