Saako toisten ratsastamista kuvata?

Soittakaa poliisi, sehän menee ihan miten sattuu!

Soittakaa poliisi, sehän menee ihan miten sattuu!

 

Erittäin hyvä kysymys. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun naistenlehden kuvaaja on ollut tallillamme räpsimässä kuvia ratsastuksestani. Ja koska Pullukka on niin erikoismuija ja minä maailman keskinkertaisin ratsastaja, kuvat ovat saattaneet olla aivan hirveitä. Moukan silmään niissä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta annas olla jos kuvan näkee vasta peräänantoon tutustunut teini, nousee haloo. ”Eihän se osaa ridata.” Yhtenä päivänä osaa, toisena ei. Semmoinen laji se lapset kuulkaa on. Asian ei tietenkään pitäisi antaa mennä sieluun, mutta meneehän se. Ainakin välillä.

Hevosurheilu otti asian esiin perjantain lehdessä. Asiaa kommentoivat eritasoiset alan ihmiset harrastajasta koulutuomariin. Keskustelun avauksena oli toki Top Dressagen päätös, että heidän koulureeneissään ei saa kuvata, koska silloin tilanteesta puuttuu kunnioitus. Terveisiä 1800-luvulta, sanon minä. Tänä päivänä kaikki asiat kuvataan. Jokainen kuvaaja ei välttämättä ole liikenteessä etsiäkseen viittä virhettä. Itse en ainakaan jaksaisi erikseen lähteä yhtään kenenkään valmennuksiin etsimään virheitä, mieluummin menen opettelemaan. Valokuva tilanteesta on NIIN SANOTTU MUISTO. Sellaista on KIVA KATSELLA MYÖHEMMIN. On kiva muistella käyneensä Top Dressagea katsomassa, koska ne ovat niin saakelin taitavia, että itkettää. On aivan selvää, että joku ihminen on niin pahastunut omaan elämäänsä, että hän ei kestä kouluratsastusta, vaan kuvaa siksi kaiken. Eikö se nyt ole aina ollut juuri tällaista sekoilua? Juuri torstaina sain ihan radiossa selittää URHEILUTOIMITTAJALLE, että ei, ravihevoset eivät halua luontaisesti laukata, ja EI, hevosia ei pakoteta ravaamaan täysiä vetämällä suusta. Tämä oli hänen näkemyksensä. Auttaisiko se, jos olisin sanonut toimittajalle, että EI PUHUTA SIITÄ, ET KUITENKAAN YMMÄRRÄ? Noinkohan.

Näin muodoin asetun reippaasti vastahankaan Mascha Collianderin kanssa, joka kyseenalaistaa koko kuvaamisen. Hänen mielestään kuvaamista ei vaan kerta kaikkiaan tule harjoittaa, vaan pitää keskittyä katsomaan, kuulemaan ja oppimaan. Arvaa mitä Mascha, oppiminen voi olla monipolvinen trokee. Joku havainnoi paikan päällä ja kuvaa, ja kotona kuvia katselleessaan vasta hokaa mistä oli kyse. Sitten hän menee kotitallille ja kokeilee, kenties onnistuu. Eikö se ole hieno homma? Onko vääränlaisten kuvien joutuminen INTERNETIIN todella niin suuri asia, että kieltolaki on ratkaisu? Ei kai? Jos minä saisin euron jokaisesta rumasta kuvasta tai tekstistä, joka minusta on netissä, olisin miljonääri. Silti ihmiset suhtautuvat minuun ihan kivasti ja antavat vielä töitäkin. ÄÄNEKKÄIMPIEN KIUKKUPUSSIEN RYHMÄ ON PIENI. Älkäämme kunnioittako heitä nostamalla heidät päättävään asemaan.

Kertokaa meille moukille mieluummin millaisia kommervenkkejä te huiput olette joutuneet hevostenne kanssa tekemään, jotta olette saaneet ne nousemaan huipulle. Kertokaa karmeimmat alhonne ja mitä sitten tapahtui. Inhimillistäkää itsenne, kertokaa miten homma oikeasti toimii. Miten joskus on vaan kerta kaikkiaan oltava kova voidakseen olla loppuvuoden pehmeä. Älkää sulkeko meitä harrastajia ulkopuolelle ja jättäkö tekemisiänne arvailun varaan.

Minulla ei ole varaa sanoa kellekään mitään. Olen lyönyt hevosta, vetänyt suusta ja ollut muutenkin huono. En tee sitä vuosittain, mutta näin on käynyt. Olen myös käyttänyt gramaaneja ja kannuksia. Ja voi veikkoset, onneksi en edes muista mitä kaikkea olen tehnyt 80-luvulla. Mutta olen oppinut ja ennen kaikkea haluan oppia yhä. Huippujen ylimielisyys ei auta siinä prosessissa yhtään. Kiitos ja kuulemiin.

Pitkää pinnaa ja valiojogurttia

Tästä Pullukka haaveilee.

Tästä Pullukka haaveilee.

Terveiset taas sanonko mistä. Tänään vihasin myös koiriani. Melko harvoin vihaan kaikkia eläimiä, mutta tänään se oli juurikin niin. Heppa oli eilen loman jälkeen ekaa kertaa hyppyhommissa. Pullucca oli oikein näpsäkkä, lapsi hyppäsi. Ihan pientä menivät, vähän niin kuin lämmittelyä tulevia reenejä varten. Hyppy oli sulava ja perskannikkaakin käytettiin ponnistushommissa. Meillä kun hypätään sillä keinoin, että pannaan hevonen odottamaan sitä hyppyä. Ei suinkaan vedetä ohjista kuin viimeistä tai toisiksi viimeistä päivää, vaan istutaan laukka hiljaiseksi ja viedään heppa suurella maltilla esteelle. Aina kun mietitään, että vieläkö menisi yksi askel, niin valkku sanoo, että menee. Näin ne oppivat ponnistamaan. Se on kyllä totta. Aivan uusi näkemys näihin hommiin! Toimii meillä.

No sen siitä saa kun intoilee liikaa. Jumala rankaisee. Tänään olimme sitten koirien ja Pullukan kanssa luontoretkellä, ei siinä mitään. Kaikki hyvin siihen asti kunnes yritin jallittaa koiria autoon luontoleirin päätteeksi, että pääsen itse hiukka ravailemaan ja kenties laukkimaankin. Kas kun tämä toinen ”koira” äityy jahtaamaan kentällä ravaavia ja laukkaavia ”hevosia.”. No nyt se äityi hippasille. Voin kertoa, että kun on ollut sateessa maastossa ja yrittää juksata maailman paskaisinta (=paskinta) koiraa autoon, eikä se mene, alkaa huumori kuolla sukupuuttoon. Sitten joku MUU IHMINEN kelpasi laittamaan hänet autoon. Tapan. Sitten hevon kanssa kentälle vähän hölkkimään. Ei mene mihinkään. (Muistinko jo mainita, että Pullukka oli piehtaroinut itsensä RUSKEAKSI?) Yritän ”motivoida” häntä liikkeelle ja paikoin jo onnistuukin, kun innostummekin vaihtamaan naapurin kanssa heppoja. Saan alleni ihanan Lotte-nimisen tamman, joka suostuu myötäämän vasta kun hänen mielestään aika on kypsä. Ja believe me, se oli kypsä tuntia ennen kuin omani. Samaan aikaan tämän Loten ihminen harrastaa Pullukan kanssa ja ihmettelee kun se on niin paksu. Pullukka toki alkaa myödätä kutakuinkin heti. Voi penaali että mä joskus vihaan esimerkiksi itseäni, hevostani ja koiriani. Haluan lähteä muukalaislegioonaan, tänään.

Noinkohan auttaisi jos aloittaisin taas tunnit Pullukan kanssa. Vaiko eikö. En tiedä. Synkät pilvet laskeutuvat ylleni. Menen vuokraamaan videon (Zoolander II) ja ostan karkkia lähes neljällä eurolla (irtareita). Pitäkää eläimenne. Huomenna mennään lapsen kanssa ihanalle ponitilalle Kahvimaalle. Olen täysin varma, että sieltä tullessani tunnelma on toinen. Moiccu.

Anteeks, Katja. En minä tahallani.

Anteeks, Katja. En minä tahallani.

Elämme pellossa, lyökää minua

heppa

Anna akka ruokaa. Team Hiki-Irmelit.

Tätä se mun uneni tiesi. Kaikki tulee romuttumaan, menemään pieleen, tulehtumaan. Sori kaikille, mutta näin se menee. Tarkastellaanpa hieman millä konsteilla hevoseni elämä on tuhoon tuomittu.

Olin yhtenä päivänä maastossa nuoren tallitoverin kanssa. Käppäilimme pitkin poikin metsikköä, aina välillä tapoimme hyttysiä kasapäin. Koirat olivat mukana, minä olin ilman satulaa ja kumikuolaimella. Kysyttäessä syytä varustukseen vastasin, että en millään viitsi laittaa sen enempää vehkeitä päälle. Olisin voinut myös vastata, että ilman satulaa meneminen tekee hyvää ryhdilleni. No ihan sama, pohjimmainen syy on kuitenkin laiskuus ja mukava tunnelma. Olin hyvinkin ylpeä, kun Pullukka otti yhdessä puskassa kunnon ravilähdöt, enkä edes horjahtanut. Nuori ystäväni oli mukavan, mutta maastoiluun hieman tottumattomamman tammansa kanssa iloisena mukana menossa. ”Ihanaa, kun näillä voi maastoilla,” hän lausahti. Kysyin mitä hän tarkoittaa. ”Kun ei kaikilla hevosilla voi maastoilla.” Niin, ei kai. Vai onkohan ennemminkin niin, että kaikkia hevosia ei ole totutettu maastoiluun. Ei se helppoa ole alkuun, mutta mitä laiskempi treenaaja olet, sitä varmemmin se kannattaa tehdä. Näin säästytte molemmat (sinä ja hevonen) kentän puuduttavalta vaikutukselta, mutta hevosen nivelet ja lihakset saavat silti kyytiä. Ja mieli lepää! (Siis sitten lopuksi)

Taannoin yksi kaverini osti hevosen, joka oli tullut jostain Keski-Euroopasta. Muutaman viikon sillä höntsäiltyään ihminen aloitti loman ja lähti viikoksi matkoille. Samassa rytäkässä hän päätti laittaa hevosenkin hetkeksi lomalle. Se laidunsi osan päivää ja osan päivää tarhasteli. Aina kun näin hevosen, se toljotti meitä korvat pystyssä. Ystävälleni ilmoitettiin, että hänen hevosensa menee tuota menoa piloille. Siis kun sen kanssa ei urheilla viikkoon. Onko se niin? Voiko viikossa saada niin traagisia asioista aikaan? Lihakset häviävät ja ryhti romahtaa? Ei kai sentään? (Voi kamala, Pullukka oli laitumella kuukauden. Kaikki mennyttä.)

Meille maistuu ruoka ja maltillinen liikunta. Molemmista tulee hiki.

Meille maistuu ruoka ja maltillinen liikunta. Molemmista tulee hiki.

Tämän kuultuani aloin tosissani miettiä mikä on hevoselle parasta liikuntaa. Tuntsarit saattavat paahtaa neljäkin tuntia päivässä. Erittäin harvalla tunnilla ne edes hikoavat. Läpiratsastus suoritetaan kerran vuodessa ja jouluna. Yksityinen, aikuinen hevonen liikkuu ratsastettuna kerran päivässä tunnin-puolitoista, usein kuusi kertaa viikossa. Nuori ratsu liikkuu 4-5 krt/vkossa iästä riippuen. Muun ajan se on toivottavasti tarhassa. Kilpahevoset liikkuvat kaksi kertaa päivässä, ainakin ne, jotka eivät tarhaile. Kerran kunnolla ja kerran kävellen.

Kavioliiton taannoisen Hevonenko Läski -kirjoituksen kommenteista saimme lukea, että hevosen pitäisi kävellä kymmeniä kilometrejä päivässä. Kuka niitä mittaa? Ei kukaan. Paljonko se on kilometreissä, jos menetkin koottua laukkaa? Tai jos hyppäät? Montako kertaa viikossa saa hypätä? Ja mitä jos hevosella ratsastetaan tarpeeksi paljon (vaikkapa 2 h päivässä), mutta huonosti kentällä, onko se parempi kuin hyvin 4 kertaa viikossa? Vai huonompi? Mitä jos juoksuttaa? Onko se yhtä hyvä vai huonompi, voiko väärin juoksuttaa?

Näiden kysymysten äärellä ei voi kun kiittää vaikkapa Taivaan Isää jokaisesta päivästä kun hevoseni on ehjä ja suhtautuu ympäristöönsä myönteisesti. Ja kai kiimakin on tervettä, vaikkakin aivan perseestä. Siksi maastoilen ja juoksutan. Kun kiima loppuu, jaksan ihan tosissani vääntää kentällä maksimissaan kaksi kertaa viikossa. Sen lisäksi kerran hypätään. Ihme, jos se jää eloon näillä spekseillä.

Olik viel jottai eväst? Tai miähii?

Olik viel jottai eväst? Tai miähii?

 

t. Nimim. Miten itse ratsastaisit kiimaista tammaa