Kavioliitto goes western!

Ei tässä vielä mitään!

Ei tässä vielä mitään!

Jos on joitakin asioita maailmassa, joita en ole kokeillut, niin mainittakoon, että niitä ei ole montaa, mutta yksi niistä on western riding. Siihen tuli tänään muutos. Niin kuin tasapainoinen ja vastuunsa tunteva aikuinen tekee, minäkin lupasin kuskata lapseni Pullukan kanssa kisoihin – ja, kappas kappas, olla samaan aikaan Tampereella Tampere goes western -tapahtumassa ratsastamassa. Elikkä tosissaan siis kärräsin Pulden ja lapsen jo aamuvuoroon kisatallille (kiitos Petralle päivähoidosta) ja läksin itse Tampereeseen.

Paikalla Niihamassa oli nippu asian osaajia neuvomassa minua ja lainaamassa kallisarvoisia tarvikkeitaan ja eläimiään käyttööni. Samassa rallissa myös ainakin yksi kouluratsukko ynnä yksi perinteinen eurooppalainen ratsukko kokeilivat länkkähullujen temppurataa. Sivusta kun seurasin, niin kyllä se vaan on tiedätteko niin, että nuo länkkähevoset ovat aivan tavattoman herkkiä ja erityisen nöyriä ja mukavia elikoita. Avut olivat paikoin suorastaan päinvastaiset eurooppalaiseen menoon verrattuna, mutta ne kun yritti järkeillä (ohjilla ei tehdä about mitään, trailissa pysäytetään laittamalla kannukset kiinni kylkeen), niin hyvin se meni.

Kannustimet on hyvä kiinnittää osaajan läsnäollessa.

Kannustimet on hyvä kiinnittää osaajan läsnäollessa.

Kaiketi huhut poikkeuksellisista kyvyistäni eivät ole saavuttaneet Pirkanmaata, sillä laukkahalujani kysyttiin melko varovasti. Kuulosti hieman siltä, että laukka voisi olla rajua näin yhtäkkiä, 30 ratsastusvuoden jälkeen. Voihan se toki ollakin! Mieluummin näin päin. Laukkasin kuitenkin kuin mikäkin rohkelikko, yli tehtävien ja reittien. Ja nämä hepathan pysähtyy kun sanoo ”hooou”. Ei meillä vaan! Joulupukin kanssa ne eivät siis liiku mihinkään.

Ihan helppo! Osattiin.

Ihan helppo! Osattiin.

Länkkäratsuina tavattiin paitsi tietysti painteja ja quartereita, myös arabi ja suokki. Ihan vallan hienosti kuulemma toimivat länkkähommissa! Maastakäsittelyä (joka on länkkäkuvioiden vakio) suosittelen myös ihan jokaiselle kaviokkaalle ja sen emännälle/isännälle. Ei katso rotua tai käyttötarkoitusta.

Ehkä päivän upein kokemus oli nousta reiningmestari Auli Kuisman Charlien selkään. Sillä hevosella on voitettu Suomen mestaruus ja siltä se kyllä tuntuikin. Ensin katselin miten Auli meni ja sen jälkeen pääsin kokeilemaan itse. Voi penaali, mikä hevo! Aivan pikkurillillä ratsastettava eläin! Kerrassaan keveydessään mykistävää luokkaa, näin euro-kopukoihin tottuneena. Jos jotain vikaa pitää hommasta etsiä, niin on se ehkä harmi, että reining on niin rankkaa takapolville, että eläkkeelle päästään jo 15-vuotiaana. Sliding stoppeja ei reenailtu ollenkaan, sillä Niihaman pohja on liian liukas siihen harjoitteeseen. Voi mennä heppa pyllylleen, siis enemmän kuin on tarvis.

Auli ja Charlie (mukana myös Kavioliiton edustaja).

Auli ja Charlie (mukana myös Kavioliiton edustaja).

Tiedän, kädet liian ylhäällä.

Tiedän, kädet liian ylhäällä.

Lopuksi viiletin vielä kuolaimettomalla systeemillä yhden tehtäväradan läpi, mikähän se oli – ranch trail! Siinä tehdään vähän Working equitationin hengessä erilaisia tehtäviä, mennään yli ”sillan”, kävellään yli pressun, raahataan rengasta perässä ja avataan portti. Siinähän olinkin jo aivan ässä, olinhan harjoitellut WE:ia muutama viikko sitten.

Väliaika! Kanakeittoa ja bändi!

Väliaika! Kanakeittoa ja bändi!

Kaiken kaikkiaan kokemus oli aivan uskomattoman hieno. Erityisesti oli mahtava kokemus ratsastaa ITSE  se joku spin vai spinning. Voi vitja. Nyt sai Pullukka taas uuden harrastuksen. Videon lataan suosiolla Facebookiin Kavioliiton sivuille, kun tänne se aina takkuaa.

Ai niin, lapsi ja Pullukka tulivat sillä aikaa 90 cm:ssä toiseksi (tietty poni meni ohi)! Metrissä tuli yksi kielto ratsastajan möhlittyä hivenen. Mutta vain hivenen. Hyvä Pulde ja lapsi!

Pullukka ja päätön lapsi II

Pullukka ja päätön lapsi II

Tallikoiran elämä on taivas ja helvetti

Täällähän on vaikka mitä aarteita.

Täällähän on vaikka mitä aarteita.

No nyt se sitten tapahtui mistä aina piipitetään. Koirani otti osumaa hevosen kaviosta. Kyseessä oli kaiketi eläimiin tottumaton ratsu, joka rohkeasti hääti tunkeilijan kintereiltään. Olin juuri viemässä koiraa pois kentältä (jossa se oli auttamassa radan rakentamisessa), kun hepat ehtivät sisään. Ystävällinen lemmikkini tervehti vieraalla kielellä hevosta, ja hevonen latasi. Tähän asti ollaan pärjätty pelkällä säikähdyksellä. Toinen koira ei mene lähellekään muita hevosia kuin omaamme, tämä toinen taas tervehtii kaikkia norsusta sylivauvaan. Ja kops!

Tapahtumat etenivät seuraavasti: en saanut selvää mihin osui. Verta oli tassussa ja poskessa, koira ei suostunut liikkumaan. Kannoin sen sisään, jossa tutkin tilanteen. Kävi ilmi, että sokki oli laukaissut epilepsiakohtauksen (koira on epilepsialääkityksellä jo), joten odotin kun se on ohi. Sen jälkeen paikansin reiän huuleen. Tassussa oleva veri oli peräisin huulesta. Koira käveli ja juoksi ihan normaalisti, mutta oli melko kujalla. Menimme kotiin ja annoin hälle kunnon kipulääkkeet. Neito nukkui ruususen unta ja seuraavana päivänä oli jo aivan okei. Periaatteessa siis säikähdyksellä päästiin tästäkin.

Mitä tästä opimme? Aivan, älä koskaan päästä koiraa hevosen jalkoihin. No minä satun olemaan niitä ihmisiä, joiden lapset saavat syödä hiekkaa ja koirat liikkua melko vapaasti. Jos ne häiritsevät jotain, korjaan ne talteen, mutta muuten uskon sulaan sopuun. Kaikki hevoseni ovat tottuneet koiriin melko pienellä vaivalla ja näin olen onnistunut saavuttamaan kaikkien hevosihmisten suuren unelman: mennä koiran ja hevosen kanssa yhdessä maastoon. Tähän muistaakseni joku sanoi, että koiraa ei saa pitää vapaana metsässä. Ei niin, mutta maksan iloiten sakot. On se sen verran hienoa. Kaikille kolmelle (neljälle). Hevonen ei pelkää, koska koirat vahtivat, ja koirat kokevat olonsa tärkeäski, koska seuraavat laumaansa.

Kun vanhat ystäväni Oku ja Esko ensimmäisen kerran tulivat tallillemme, he törmäsivät heti koiriini. ”Onko nämä molemmat sun”, kuului kysymys. Juu, minunhan ne. Ne kirmailivat ympäri pihoja omissa asioissaan, välillä leikkien, välillä kakkaa syöden. ”Kun mä kuolen, mä haluan syntyä uudestaan tallikoirana”, sanoi Oku. Ymmärrän oikein hyvin miksi. Jos tallikoira jää henkiin, sen elämä on yhtä ulkoilmaa ja uusia juttuja. Koko ajan tapahtuu jotain. Kakansyönti kruunaa päivän. Tai kavionsyönti. Sitä on sitten kiva oksennella kotosalla.

Saattapi olla, että moni kavioliittolainen on eri mieltä kanssani, ja se on ihan okei. Minun näkemykseni hyvästä koiran elämästä on se, että se saa riittävästi ulkoilmaa, aktiviteettia, hellyyttä ja ruokaa. Onnellinen koira rojahtaa kotiin tullessaan matolle makaamaan ja jää siihen.

Ja terveisä raisa reikänaamalta! Hyvin pyyhkii, menneet on unohdettu!

Raisa Reikänaama.

Raisa Reikänaama.

Huomioita hevosporukasta (viikonlopun perusteella)

Kuva: Jenni Lähteenmäki

Kuva: Jenni Luomanperä

Ah, olipas kiva huomata, että Helsingin Sanomissa oli mukava kuvakimara Lusitanoista Horse Showssa! Ja hirveän kiva oli myös keskustelu kuvien alla. ”Jaaha, siinä hevoset kärsivät selvästi blaa, blaa.” Joku toinen tietäjä jatkoi sitten keskustelua. Lihavuus mainittu. Näin sitä hevosharrastusta saa mustamaalattua pienellä vaivalla! Lusitanoilla nimittäin ei olllut eikä ole minkään valtakunnan hätää, millään elämänalueella. Tai no, varmaan omasta mielestään saavat liian vähän ruokaa.

Sitten niinkin suuri asia kun parkkipaikan puuttuminen Horse Showsta sai tänä vuonna monet takajaloilleen. Mitä luulette, voisikohan se johtua mm. siitä, että Stadion on remontissa? Niin, mutta sehän on toki Horse Shown vika. Kun eivät edes parkkipaikkoja järjestä. Tai pistä tapahtumaa johonkin parempaan paikkaan, jossa on on jokaiselle parkkiruutu. Itselläni käy mielessä, että tapahtuman järjestäminen SAATTAA olla aika monesta liikkuvasta osasta kiinni. Ja VOI OLLA, että ihan kaikkea ei saada järjestymään, ellei Horse Showta järjestetä Dubaissa, sheikkien kehittämänä. Lennätän Pullukan enemmän kuin mielelläni Dubaihin esiintymään.

Kouluratsastusta oli ihana seurata, tuon tason balettia näkee niin harvoin. Henri Ruosteesta on kuoriutunut supersankari, ja vielä kun tulee kilsoja lisää, puhkeaa kukkaan todellinen showmies. Sitä kouluratsastus suorastaan huutaa. Ällityttävää oli se, mitä en tiennyt, että kouluratsastajien verkatessa verkassa ei saa olla muita. Tämä siksi, että he tarvitsevat rauhan. Ymmärrän sen, mutta miksi estehevoset eivät tarvitse rauhaa? Tai Lusitanot? Tai valjakkojengi? Tai lännensakki? Selittäkää vajakille. Luetaanko kouluratsu kuitenkin vielä hevoseksi? Mitä jos Hilpasta tulee kouluratsu, osaanko sitten suojella sitä oikeaoppisesti ulkomaailmalta? Tuskin. Miksi kouluhevosia ei voida sopeuttaa ympäröivään maailmaan jos kaikki muut hevoset voidaan?

Kaiken kaikkiaan Horse Show oli tulvillaan aivan USKOMATTOMAN kivaa porukkaa. Hirveästi en ehtinyt Expoon tai muuallekaan, lähinnä könysin käytävillä yliväsyneiden vapaaehtoisten seassa jakamassa huonoakin huonompaa huumoria. Suuri osa vapaaehtoisista oli uppo-outoja, mutta yhteinen sävel löytyi saman tien. Miten hienoa porukkaa! Ja miten sitoutunutta! Ja reipasta! Siellä yhdet höyrypäät maalasivat esteitä vailla tietoa viikonpäivistä, toiset seisoivat tallin vakseina räkä jäätyneenä nenään ja kolmannet kanniskelivat esteitä radalle ja pois ääntä nopeammin. Mistä tuollaisia ihmisiä sikiää? Moisella menolla tässä maassa voi tehdä IHAN MITÄ VAAN, vaikka vallankumouksen. En tiedä mistä moinen yhteishenki kumpuaa, mutta se on niin massiivista, että meinaa tulla itku. Mikä minä olen kiittelemään, mutta kiitän silti. Sydän!

Toinen juttu oli tämä Arvi-poika. Me keksittiin Eskon kanssa, että pyydetään Arvi tuuraamaan Okua, joka joutui lähtemään Varkauteen keikalle. Sellaista se on supertähden elämä, revitään joka suuntaan! Ihan hyvin selvittiin pelkällä Eskollakin, mutta Arvihan räjäyttikin pankin. Joidenkin mielestä osoitti huonoa makua panna pikkupoika hyppäämään esteitä isolla areenalla. Jassoo, sanon minä. Jos joku on niin rohkea, että kertoo koko maailmalle, kuinka häntä on kiusattu hevosharrastuksen vuoksi ja hän jatkaa silti, hän on paikkansa areenalla ansainnut. Arvi ansaitsee jokaisen meidän kunnioituksen. Hän uskaltaa olla mitä on, ja on valmis tekemään töitä unelmiensa eteen. Kuinka moni voi sanoa itsestään samaa? TÄMÄ LAJI TARVITSEE SANKARITARINOITA! Me katselemme World Cupia silmät kiiluen, mutta ulkopuolisina, sillä moinen meno ei kosketa elämiämme millään tasolla. Arvin elämä koskettaa. Niin moni meistä on joskus ollut samassa tilanteessa. Se antaa voimaa.

Minä olen käynyt niin monta aallonpohjaa läpi hevosten kanssa, että arvostan jokaista, joka tekee töitä unelmiensa eteen ja arvostaa toisia samanlaisia. Juuri tällä hetkellä en voisi olla onnellisempi Pullukasta, joka taas tänään katsoi minua ensimmäiset puoli tuntia yläkautta silmiin. Kyllä se siitä sitten. Lähetti muuten terveisiä teille <3

Kuva: Jenni Lähteenmäki

Kuva: Jenni Luomanperä