Mikä on liian hurjaa?

En vaihtais tätä mihinkään!

En vaihtais tätä mihinkään!

Latasin Kavioliiton FB-sivulle videon ponista, joka pyrki moneen otteeseen eroon pienestä ratsastajastaan. Kiinnostavaa oli seurata, miten erilaisesti ihmiset reagoivat videoon. Suuri osa oli sitä mieltä, että video oli hauska; että tuommosiahan ne ponit on, hirveitä venkuloita. Sitten oli sitä porukkaa, joka kauhisteli. Ei pitäisi päästää lasta moisen ponin selkään. Lisäksi oli niitä, joiden mielestä videossa ei ollut mitään hauskaa.

Aloitetaan faktasta, jonka tiedämme. Tiedämme, että video oli koostettu monista pätkistä. Se ei anna ihan reilua kuvaa ratsastajasta tai ponista. Pätkien välissä on saattanut olla vaikka kuinka asiallista ja saumatonta yhteistyötä. Kukaan meistä ei tiedä.

Fakta on myös se, että meillä kaikilla on omanlaiset taustamme. Jotkut meistä ovat aloittaneet ratsastuksen todella helpoilla ja yhteistyökykyisillä hevosilla. Siitä elämä on saattanut jatkua samoissa merkeissä. On mahdollista, että maastossa ei ole menty kiitolaukkaa tai aitojen ja ojien yli hypelty. Sellaista taustaa vasten on kovin vaikea ymmärtää miten hauskaa voi olla, kun pysyy ensimmäistä kertaa ponin kyydissä koko tunnin. Tai miten uskomattoman siistiä on laukata ilman satulaa sänkipellolla ainakin tuhatta.

Minulla on ainakin yksi kaveri, joka on ratsastanut yli 20 vuotta, eikä ole pudonnut kertaakaan. Itse olen pudonnut ihan varmasti yli sata kertaa. En usko, että olen niin paljon parempi ratsastaja, mutta olen kirkkaasti uhka(tyhmän)rohkeampi. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että minä olen hullu ja hän ei. Me olemme erilaisia. Molempia tarvitaan.

On hevosia, jotka pudottavat ratsastajansa selästä, koska johonkin sattuu. Syy voi olla vaikea kartoittaa. Tilanteen vakavuus valkenee joskus vaikka niin, että ammattilaisen ratsastaessa hevonen ei pyrikään ratsastajasta eroon. Hevonen on vain oppinut, että pääsee helpommalla, jos vippaa puupään mäkeen noin alkuun. Oppivat ne ihmeellisempiäkin asioita. Jos hevonen on terve, se on mahdollista ratsastaa takaisin ruotuun olemalla jämpti ja antamalla selkeät ohjeet.

Kipeä hevonen haluaa pois. Harjaantunut silmä näkee milloin hevonen on tuskissaan. Harrastaja saattaa epäillä samaa, jos hevonen on tuttu. Mutu-tuntumaan kannattaa uskoa, jostain se yleensä kielii.

Sitten on ponit. Niillä vain kerta kaikkiaan on paljon kekseliäämpi pääkoppa. Se on nähty. Shetlanninponit hallitsevat maailmaa mäyräkoirien tavoin. On vain niiden reiluutta, että me muutkin saamme asua täällä. Niin pieniä aikuisia on vähän, että kaikki tuuliajolle ajautuneet ponit saataisiin ruotuun. En ole itse koskaan elämässäni ratsastanut niin törkeillä hevosilla, kuin mitä poneista löytyy. Kaikki viheliäisimmät temput on nähty ja koettu. Ensimmäisten putoamisten jälkeen sisu kasvoi. Perhana, tuolle pallomahalle en periksi anna. Lähes poikkeuksetta pitkä pinna tuotti tulosta. Poni havaitsi, että aijaa, se tulee tänne aina uudestaan ja jankuttaa samoja asioita. Samassa paketissa kiukun kanssa kulki kuitenkin valtava rakkaus niitä jästipäitä kohtaan – ihan hirveä tarve olla niille tärkeä. Mikään asia maailmassa ei ole tuntunut niin hienolta kuin ponin luottamuksen saavuttaminen. Korostan (Paavo M. Petäjän äänellä): ei mikään.

Jos mielii kisaamaan poneilla esteitä, pitää olla vähän hullu, koska sitä nekin ovat. Valmiita aivan hulluihin juttuihin, koska ”i can do it!” Ne uskovat itseensä kuin vuoreen (vrt. mäyräkoirat). Siinä on parempi olla itselläänkin itsetunto kunnossa.

Tyttäreni terveiset videon nähtyään: ”ihana poni! mä just tykkään tommosista vekkuleista!”

Tähti elokuvasta RITA HAYWORTH - AVAIN PAKOON.

Tähti elokuvasta RITA HAYWORTH – AVAIN PAKOON. Todistetusti tämä poni meni piikkilanka-aidan alle ja nousi ylös, jotta hevoset pääsivät ryömimään pakoon. Tallin ainoa poni.

Emälinja ratkaisee – olen pulassa

Haluan taas tähän tilanteeseen, t. Pullukka

Haluan taas tähän tilanteeseen, t. Pullukka

Kävin hiljattain lähes vakavan keskustelun ammattilaisen kanssa hevoseni laadusta. Ääneen ei liikoja lausuttu, mutta viesti oli selvä: eihän se mikään eriskummallinen ole. Jos hevonen on itse suorittanut 135-ratoja voitokkaasti, se ei vielä merkkaa oikeastaan mitään. Näin olen nyt havainnut. Se on kuulkaa emälinja, joka ratkaisee! Ja siltä osin olenkin aivan kusessa. Tilanne on nimittäin se, että omistan tamman, jonka äiti on kadonnut kuin pieru Saharaan. Pullukan äiti on nimeltään Pamela. Se on KWPN, ja voin kertoa, että niitä on paljon. Horsetelexistä ei kuitenkaan löydy yhtään ainutta Pamelaa, joka olisi syntynyt 1997, niin kuin Pulden äiti. On tsekattu rekisterinumerollakin. Pääsin ujuttautumaan johonkin KWPN-databaseenkin, eikä se löytynyt sieltäkään. Ja kuinka kummallista, ei löytynyt myöskään Pullukkaa. Tähän varmaan joku viisas osaa kertoa mitä on tapahtunut. Se ei kai riitä selvitykseksi, että hevonen on kuollut. Pitäähän sen silti näkyä jossain, että se on edes syntynyt.

Löysin yhden hevosen, jonka emä ja isä olivat samat kuin Pamelalla, mutta sen jälkeläisistä en löytänyt Pullukkaa. Outoa. Tässä on jotain mätää, meidän täytyy ottaa selvää, sanoisi Viisikko.

Juttelin äsken kaverini kanssa Pullukan ja Hilpan tulevaisuudesta. Päätimme seuraavaa: Pullukka lykätään raskaaksi vuoden päästä keväällä/kesällä. Hilpalle tarjotaan satulaa käyttöön samoihin aikoihin. Kesä menee tyttöjä silitellessä, toinen raskaana, toinen sisäistää oppejaan. Syksyllä Hilpan koulu jatkuu ja Pullukka alkaa katsella lastenhuoneeseen uusia verhoja. Vuosi taittuu seuraavaksi ja Pullukka lähtee telakalle. Hilppa ilmoitetaan nuorten kykyjen turnaukseen, eikä se voita mitään, koska silloin se olisi pakko myydä, enkä halua. Pullukka synnyttää ensimmäisen poikalapsensa Harrin. Harrin kanssa menee kesä ja sen jälkeen Pulde saisikin oikeastaan jo jäädä eläkkeelle. Hilppa jatkaa siitä mihin äitinsä jäi. Harri jatkaa elämäänsä – niin, missä?

Ongelmia tässä pläänissä on oikeastaan vain yksi: kuka kustantaa edes puolet tulevasta varsasta? Kysmys on tietysti turha, jos voitan suuren summan rahaa esim. arvonnassa. Niinpä murehdin sitä asiaa vasta tunnempana.

Pullukan tulevasta lapsesta kiinnostuneet: ilmoittautumiset tänne, kiitos!

Paremman istunnan jäljillä, vol 14 765

In the alku of jotain todella deep.

In the alku of jotain todella deep.

Ai miksikö aloitin salilla käynnin? No tietenkin siksi, että Hippoksessa sanottiin, että niin pitää tehdä. Joka paikassa tohotetaan, että ratsastajan tulee harrastaa muutakin kuin ratsastusta. Etenkin tavoitteellisen ratsastajan. No, minä tavoittelen parempia kykyjä. Olen nyt kyykännyt kuin sekopää Janin valvonnassa ja kieltämättä oloni alkaa olla tiukempi. Onko se vaikuttanut ratsastukseeni mitenkään? Ei ole. Uskonkin, että ratsastuksestani tulee parempaa jos ratsastan enemmän. Jaksan varmasti paremmin jos olen lihaksikkaampi ja kovakuntoisempi. Nyt takana…ööö…kuukausi jumppausta! Jeee! Suosittelen kaikesta huolimatta, ehdottomasti.

MUTTA. Suurin ongelma useimmilla meistä onkin se, että teemme LIIKAA hevosen selässä. Etenkin nyt tuntuu siltä, kun Janin patistamana kävin tutustumassa Alexander-tekniikkaan. Tervetuloa uusi elämän, tervemenoa yliyrittäminen.

Alexander-Jyri kysyi minulta ensiksi tiedänkö mitään tekniikasta. Luulin, että osasin sössöttää asiasta jotain, mutta enpäs osannutkaan. Niinpä Jyri kertoi minulle missä mennään. Ihminen käyttää selkäänsä, niskaansa ja ylipäätään kaikkia osiaan ihan turhaan ja liikaa. Erityisesti selän ja niskan liika jännittyneisyys saa aikaan erilaisia vaivoja. Uskon kyllä. Niinpä ihan ensin Jyri laittoi minut istumaan tuolille, jonka hän on itse modannut. Siinä tunsin istuvani kuin mäkihyppääjä – etukenossa. Jyri oli hieman kauhuissaan, sillä hänen mielestään olin ennemminkin hieman takakenossa. Great! En edes tiedä miten päin olen! Sitten Jyri alkoi varovasti hivuttaa minua kohti istuma-asentoa, jossa selkäni ja niskani saavat olla rennosti. Se tuntui IHAN OIKEASTI USKOMATTOMALTA. En voinut uskoa, miten kevyeltä ja tasapainoiselta voi ihan pelkkä istuminen tuntua. Saattaapi olla, että te muut istutte aina suorassa, mutta minä näemmä en. Sitten Jyri kehotti minua nousemaan seisomaan niin, etten käytä oikeastaan mitään lihaksia. Mitä ihmettä. ”Joojoo, nouset vaan reflekseillä, kyllä jalat kantaa” sanoi Jyri, ja niin teki.

Sama toistettiin penkillä, jossa oli ehta Hubertus-satula arviolta 70-luvulta. Tuttu tuote siis alkeis-, jatko I- ja jatko II-kursseilta. Hyvin toimi edelleen! Jyri kehotti olemaan työntämättä ristiselällä yhtään eteenpäin. Se oli mullistavaa. ”Jätä selkä taakse” sanoi hän tajuamatta, että maailmani kääntyi raiteiltaan.

Tänään kokeilin uutta tekniikkaani turvallisesti Pullukan kanssa maastossa. Aivan upeaa! En kertaakaan joutunut ns. etsimään hyvää kohtaa satulasta tahi tasapainottelemaan yhtään millään. Ihan varmasti joku on aiemminkin selittänyt tämän minulle, mutta niin, etten tajunnut. Jyri sanoi, että vatsalihaksia pitää käyttää vain tarvittaessa, ei koko ajan. Jos jatkuvasti jännittää jotain, hengitys pienenee ja jousto kropasta katoaa. Ihan varmasti!

Onpa hienoa. Tämä nimenomainen Jyri on pitänyt kursseja ratsastajille yhdessä ystävänsä Tanja Kortelaisen kanssa, joka on Centered riding -opettaja. Eläköön! Minulla on toivoa!

Loppukevennyksenä laitan lähes-onnistuneen kuvan Hilpan suusta. Yksi hammas on lähtenyt, Hilpalla on ns. ekaluokkalaishymy. 🙂

Tirsk!

Tirsk!