Helppo C ei ole kouluratsastusta

Leikkii kouluratsastajaa, vaikka eihän seisominen ole kouluratsastusta.

Leikkii kouluratsastajaa, vaikka eihän seisominen ole kouluratsastusta.

Tällaisen lauseen kuulin viime viikolla. Jäin sitä meittimään, koska minulla ei ole asiasta varsinaista mielipidettä. Ei vähiten siksi, että minulle on ihan sama mikä tulkitaan kouluratsastukseksi. Tuli lähinnä Chrisse Wegelius mieleen, kun näytin hänelle joskus videolta omia hyppytreenejäni. ”Tuohon pystyy kuka tahansa pässi” oli maestron näkemys harjoitteistamme. Kuulostiko hyvältä? Entäs viisaalta? Millaisen kuvan sen perusteella saitte minusta, entäpä itse sanojasta?

Mielipidehän on niin kuin perseenreikä: jokaisella on sellainen. Hirveän harvoin sitä perseenreikää tulee esiteltyä kylillä, mutta mielipidettä sitäkin enemmän. Mikä sitten saa ihmisen lausumaan moisen kommentin? Mietitäänpä. Oletettavasti kyseessä on henkilö, joka on edistyksellisempi kuin helpon C:n harjoittajat. Oletetaan myös, että tämä henkilö haluaa kehittyä ja päästä eteenpäin, mikäli mahdollista, aina vaativiin luokkiin asti. Se on ihailtavaa. Kehittyminen on aina plussaa. Toiset siinä onnistuvatkin. Sitten on niitä, joiden kyvyt tai jopa motoriikka haraavat vastaan. Ja jos kyvyt ja motoriikka olisivatkin myötä, pääkoppa saattaa levitä kisatilanteessa. Usein siihen auttaa vain toisto. Mitä enemmän kisaa, sitä enemmän rutinoituu. Ja mitä enemmän saa hyviä kokemuksia, sitä mieluummin etenee. Sitä kutsutaan varman päälle pelaamiseksi. Toisten mielestä se on väärin. Ei saa mennä helppo C:hen viemään lapsilta tikkareita suista. Pitää suorittaa omalla tasollaan. Kouluratsastuskilpailuja on niin vähän, että pitää mennä mihin pääsee. Jos alkaa nousta päähän ylenpalttinen menestys helppo C:ssä, siitähän voi mainita kaverille. Että pitäiskö sun uskaltaa jo seuraavalle tasolle? Että 80% on jo aika paljon? Ratkaisun tekee lopulta ratsastaja itse. Sehän voi olla jopa kunnianosoitus, kun sanoo ratsastuskaverille, että hei, sähän oot jo vaikka mitä! Liiku eteenpäin, sankari hyvä!

Jostain syystä keskustelua ei näy. Näkyy kyräilyä. Estepuolella moista ongelmaa ei ole (kyräillään sielläkin, mutta eri aiheista!), siellä ennemminkin halutaan isoihin luokkiin jo vuosia ennen kun kyvyt antaisivat myöten. Se on mielestäni (mielipide = perseenreikä) suurempi ongelma, siinähän on jo turvallisuuskin kyseessä. Mistä sitten on kouluratsastuksen napinassa kyse? Onko se sitä, että pitää mennä pohkeenväistöä ennen kuin puhutaan kouluratsastuksesta? Miksi? Minkä ihmeen takia esim. Kyra neuvoo tekemään hevosella siirtymisiä ja käännöksiä kyllästymiseen asti? Miksi hän ei puhu väistöistä mitään? Eivätkö viisaat esteratsastajatkin sano, että kaikki esteiden välillä tapahtuva ratsastamien on kouluratsastusta? (Paitsi Wegelius, joka puhuu hallinnasta.)

Näin tuhat vuotta ratsastaneena voin sanoa, että mikään ei ole niin ihanaa, kuin kevyt ja avuille herkkä hevonen. Silloin voin ratsastajana toteuttaa itseäni sydämeni kyllyydestä: vaihdella laukkoja, avoilla, sulkuilla ja siirtyillä pehmeästi. En lainkaan ymmärrä miksi sillä pitäisi olla nimi, vaikka se kaiketi kouluratsastukseen liittyykin. En uskalla edes miettiä miten hienoa olisi olla kouluradalla, kun hevonen on moisessa vireessä. Sen jäljiltä ilmoittautuisin varmaan olympialaisiin saman tien. Sen jälkeen myös kannustaisin kaikki mahdollisia puskamummoja, keventäjiä ja wanna-be-kouluratsastajia sydämeni kyllyydestä. Hyvä olo generoi ympärilleen hyvää oloa. Jos taas kouluratsastusradan jälkeen olo on paska, se valuu helposti ympärille. Onko liian kivuliasta etsiä tai jopa löytää vika itsestä? Jospa nöyryys olisikin tie hyvään rataan ja kannustamisen ilmapiiriin?

Ja ei, en usko, että ”helppo C ei ole kouluratsastusta” on sanottu läpällä.

 

Ryttareliten

The Fredricsons. Bild: SVT

The Fredricsons. Bild: SVT

Sain kuuman vihjeen: katso SVT Play:lta (Ruotsin Yle Areena) sarja nimeltä Ryttareliten. Siinä seurataan kolmen ratsastajaperheen elämää lähietäisyydeltä. No minähän otin asiakseni. Kaksi vuorokautta myöhemmin: olen tuijottanut läppärin ruutua jokaisen löysän hetken. En ymmärrä sarjasta kuin noin puolet (jossain vaiheessa tajusin laittaa tekstityksen päälle, ruotsiakin ymmärtää paremmin jos näkee MYÖS tekstin), mutta olen AIVAN koukussa. Yksi perheistä (suosikkini) on Peder Fredricsson ja vaimonsa Lisen, sekä heidän lapsensa, hevosensa, koiransa ja kanansa. RAKASTAN TÄTÄ PERHETTÄ, ja haluan muutta heille.

Toinen perhe on Charlotta ja Rasmus Haid Bondergaard lapsineen, hevosineen ja koirineen. Vai oliko siellä koiria? No ainakin on puitteet kunnossa, eikä perheestä puutu kuin mitaleja. Tämä perhe on niin kaukana meikäläisen arjesta, että sitä on jo kiinnostavaa seurata. Iso määrä rahaakaan ei auta, jos haluaa huipulle. Töitä on tehtävä niin, että pää räjähtää.

The Haid Bondergaards.

The Haid Bondergaards.

Kolmas perhe on pojat-Zetterman ja äiti-Zetterman. Siinäpä vasta erikoinen setti. Poikien isä Royne Zetterman (maajoukkue-esteratsastaja hänkin) häippäsi nuoren naisen matkaan ja jätti perheensä. Pojista Daniel ei ole puhunut isänsä kanssa kolmeen vuoteen. Äitikin näyttää vähän kärsineeltä, mutta hommaa jatketaan kaikesta huolimatta. Välillä olen havaitsevinani, että jotain muutakin olisi voinut elämässään tehdä, mutta kun ei oikein ole kykyjä millekään muulle alalle kuin tälle ja ollaan tässä aika hyviäkin.

Perfektionisti-Daniel Z.

Perfektionisti-Daniel Z.

Alkuun mietin, että joo, rikkaat harrastaa. Sitten aloin katsoa sarjaa tarkemmin. Perhana, kyllä siellä on painettava melko pitkää päivää ja nimittäin ihan koko ajan. Jollei kisoissa tule meriittiä, sponssit häipyvät. Jos sponssit häipyy, rahat loppuu. Välillä täytyy aina myydä joku hevonen ja itku tulee rikkaallakin. Työtoveri, rakas ystävä myydään ja se muuttaa pois. Jäljelle jää hirveä tyhjyys ja kisoihinkaan ei enää pääse. Niillä rahoilla tosin rempataan tallia tai rakennetaan autotalli tai kunnostetaan kenttä. Mutta silti. KAIKKI pyörii hevosten ympärillä. Ihan kaikki. Vaihtoehtoja ei ole.

Ennen kun alan kateelliseksi mietin jaksaisinko moista. Tuskinpa vaan. On ihan kiva nukkua välillä pitkään ja lojua ilta sohvalla. Tai piipahtaa baarissa kavereiden kanssa. Mennä teatteriin tai keikalle. Semmoista ei pääse huippuratsastajille tapahtumaan. Koko ajan on painettava.

Jatkan siis sarjan seuraaamista ja alan harrastamista. Tänään menin tallille klo 11.30 koulukisoja kuuluttamaan ja palasin äsken, n. klo 21 kotiin iltatallin jälkeen. Siis melkein kuin Ryttareliten.

Katso siis täältä: SVT Play ”Ryttareliten”.

Suomi 100.

Suomi 100.

Hoidan hevostani paremmin kuin itseäni

Rakastan erilaisia spa-hoitoja. Kuva: Tiina Rättö

Rakastan erilaisia spa-hoitoja. Kuva: Tiina Rättö

Tuliko yllätyksenä? Minulle ei. Horse Shown sisällä pe- ja la-iltaisin vietettävä Ladies’ Night on saanut uuden yhteistyökumppanin, Glamilinin. Siinä on ideana, että ammattilainen valitsee sinulle ihonhoitotuotteesi, etkä hievahda sohvaltasi mihinkään. Posti tuo kaiken kotiin. (Kerrassaan kätevää kyllä kiireisille hevoshulluille!) Tokihan pääsin kokeilemaan. Ystävällinen Ida kyseli messengerissä yhtä ja toista ihonhoidosta, vastailin myös perus-kysymyspatteristoon. Oikein nauratti, kun kysymys oli: Mitä näistä kauneudenhoitotuotteista käytät päivittäin? a) päivävoide b) yövoide c) kuorinta d) puhdistusaine e) kasvovesi. Ei ne olleet justiin nuo, mutta sinne päin. Vaihtoehtona ei ollut ö) KÄYTÄN JOS MUISTAN. Ihan hirveetä, voinko edes kutsua itseäni naiseksi? Ei mulla missään nimessä ole mitään kosmetiikkaa vastaan, mutta olenpahan vaan liian laiska ja priorisoin toisin. Kuinkahan moni kosmetiikkatuote kaapissani on esim. mennyt vanhaksi? Omg.

Samaan aikaan tallilla. Pullukkahan on nyt 16 ja kääntyy 17. Hevoselle, joka on alle 10-vuotiaan hypellyt 140-ratoja, se on korkea ikä. Etenkin kun takajalat ovat suorat eli eivät kovin kestävää sorttia. Toistaiseksi olemme välttyneet ongelmilta, koska HYVÄ HOITO. Nyt kuitenkin oli ell tulossa katsomaan kaverin takapolvia ja ajattelin, että olisko syytä kurkata Pullukankin takapolvet. Nehän ne on monesti syypää millon mihinkin. Lonksuu ja ei saa takapäätä alle jne. No kas, eihän niissä polvissa ollut oikeastaan mitään sanomista, mutta ell sanoi, että kintereet saattavat jossain vaiheessa alkaa jumittaa, ovathan suoraa mallia. Kysyin mikä auttaisi, että hevosen olisi kivempi viilettää, onko sellaista? Hypätään kuitenkin kisoissa vielä ainakin tämä kausi. Ell ehdotti Osphos -nimistä tuotetta, joka piikitetään kaulaan kolmella piikillä. Osphos leviää sieltä joka niemennokkaan ja saarekkeeseen ja voitelee kaikki nivelet. Ihanaa. Sellainen, kiitos. Niinpä Pullukka sai pistokset ja jäi muutaman päivän leparille. Kaula saattoi olla vähän kipeä, mutta se meni päivässä ohi. Nyt odotamme jännityksellä mitä tapahtuu.

En ole ihan varma laittaisinko paria-kolmea sataa euroa siihen, että omat niveleni ovat jouhevat. Puhumattakaan kosmetiikasta! Herran tähden, eihän sillä rahalla saa kun pari seerumia! Ja silti jaksan aina ihailla kuulakasihoisia ihmisiä. Kappas vaan kun en kuulu joukkoon.

Ystäväni Ruuhkavuosiratsastaja juuri pohdiskeli hevosen uusia kenkiä. Kuinka hevonen saa uudet kengät 5-8 viikon välein, ja meillä se maksaa reilusti yli satasen. Kuinka tyylikäs olisin, jos itse ostaisin uudet kengät joka toinen kuukausi? Tai mihin laittaisin ne kaikki? Hevosen hieroja maksaa 30-40 euroa, lymfa 70, jne. Ei haittaa. Oma osteopaattimaksu kirpaisee kyllä, vaikka se onkin järkevyyden rajoissa.

Samaan aikaan toisaalla kaverin poni kuolee yllättäen onnettomuudessa laitumelle ja herään todellisuuteen. Ei me ketään niin rakasteta kuin noita hönöjä nelijalkaisia. Mä sanon: All in! Rakastetaan niitä rahalla ja ilmaiseksi, kun ne vielä jaksaa niittää pari heinänkortta.