Uusi formaatti: hevosmuialle mies!

Joku tuommonen ois hyvä.

Joku tuommonen ois hyvä.

Miten, siis MITEN te hyvät naiset onnistutte a) hankkimaan miesystävän/aviokkaan/avokkaan, b) pitämään sen c) olemaan riitelemättä ajan/rahankäytöstä? Olisipa ihanaa jos osaisin pitää tästä luennon ja kirjoittaa ehkä kirjankin. Verkkokurssikin olisi kätsä. Vaan ei. En yhtään tiedä. Itse ratkaisin asian valitsemalla hevoset. Köyhyyshän siinä on riskinä.

Ihan hiljattain yksi kaveri tilitti savu päästä nousten, että mitä helvettiä pitää tehdä kun äijä haluaa kökkiä yhdessä sohvalla ja itse olisi koko ajan menossa tallilla. Tai vaikka ei olisikaan koko ajan menossa tallilla, niin miehestä tuntuu siltä. Miehellä ei tiettävästi ole aikaa/rahaavieviä harrastuksia, joten yksinäistähän siellä sohvan kulmassa tulee. Miten tämä ratkaistaan? Muistan muinaiselämästäni, että miehellä oli tapana huudella kylillä, että ”siellä se Katja luuhaa tallilla 5-6 tuntia päivässä, 5-6 päivänä viikossa”, vaikka todellisuudessa niihin aikoihin pääsin tallille max kolme kertaa viikossa ja reissuun meni JOKA IKINEN KERTA tasan 3 tuntia. Sehän voi toki olla, että minun 3 tuntiani oli hänen 5-6- tuntiaan. Ja vaikka joka jumalan kerta olin sen 3 tuntia tallilla MATKOINEEN, siippa rimpautti AINA puolentoista tunnin kohdalla, että TUUTKO KOHTA (Taustalla hirveä lasten itkukuoro).

Nuorena haaveilin rikkaasta miehestä. (Ei löytynyt.) Kun kasvoin aikuiseksi, haaveilin rakkaasta miehestä. (Löytyi.) Nyt mietin, että ehkä semmoinen olisi kiva, jolla on pitkä pinna ja joka on hirveän vähän kotona. Löytyykö ratkaisu kenties tiettyjen harrasteryhmien kautta? Tarkastellaanpa. Golfaaja on hyvä mies. Golfiin saa kulumaan kesällä kokonaisia päivä ja talvella viikkoja, jos kaveri lähtee maailmalle hutkimaan. Lajiin kuulemma syntyy hirveä himo. Se on positiivista plussaa. Himoitsija ymmärtää himoitsijaa.

Purjehtija tuntuu myös oivalta ratkaisulta. Venhoa voi korjata ja maalata talvellakin ja kesäisinhän mies katoaa merelle. Ongelma, jonka näen sekä golfin että pujehduksen kohdalla on se, että useimmiten moisten miesten rinnalla tepsuttaa hyvälle tuoksuva, sorja ja sivistynyt sisäharrastaja-nainen. Ei kovinkaan usein rempseä ulkoilmamuia, jolla on ramppauspipo päässä (ramppauspipo= pipo, joka ei ole ihan päässä muttei ihan poiskaan, koska pitää rampata eestaas.) Houston, we have a problem.

Jaa mutta entäs bikerit, siis motoristit! Siinäpä oivallinen porukka. Tonkivat koneitaan läpi talven ajasta ja rahasta piittaamati. Keväällä polkaisevat vehkeen käyntiin ja kas, laite tussahtaa siihen paikkaan. Ihan kuin jännevamman puhkeaminen kauden ekoissa kisoissa. Hyvinkin samanhenkistä, siis! Haju ja ulkonäkö ovat sivuseikkoja, kunnon harrastus ja hyvät jutut ovat pääasia. Rahaa on, jos kohde on kiinnostava. Tai jos ei ole rahaa, on mielikuvitusta. Esim. eräs biker-exäni keräsi tien poskesta juuri kuolleita jänöjä ja teki niistä mahtavaa keittoa. Näin!

Kuka tietää mikä on tilanne jääkiekkoharrastajien keskuudessa? Entäpä potkupalloilijoiden? Suunnistajien? On tästä hyvä tehdä hieman kartoitusta, ettei sitten tule pettymyksiä kesken hyvän parisuhteenalun.

Mutta, hyvät lukijani, kertokaa ihmeessä jos jossain kasvaa mieslaji, joka suhtautuu myönteisesti vaimojen/tyttöystävien hevosharrastukseen. Lajin parissahan voi olla myös hauskaa, eikä kukaan tule varmasti estämään, jos mies haluaa itsekin aloittaa lajin parissa.

Lapsestaniko/minustako kilparatsastaja?

Kuva: Satu Pirinen

Kuva: Satu Pirinen

Törmäsin taannoin vanhaan tuttuun, Tuulikki Viiloon, joka on nykyään toimittajana Maaseudun Tulevaisuudessa. Hän on itse harrasteratsastaja ja niissä merkeissä on aikanaan tutustuttukin. Hän tiedusteli minulta löytyisikö Suomen huipulta esteratsastajaa, jolla ei ole isin ja äidin pohjamuna-miljoonia käytössään. Ja että mikä mahtaa olla World Cupin laita, onko siellä ketään köyhälistön edustajaa. Koska itse en juuri tutki ratsastajien pankkitilejä, alkoi metsästys. Maailman huipulta löytyi heti yksi, joka ei varppina ole syntynyt kultalusikka suussa: Lorenzo De Luca. Kaveri otettiin viime vuonna Horse Show’hun vähän niin kuin varasijalta, ihmetellen miten mies pärjää huippujen seassa. Hyvinhän tuo pärjäsi. Tänä vuonna De Luca nousi Top 10:iin. De Luca kuitenkin peruutti tulonsa Helsinkiin, ja pennittömyydestä ponnistaneen paikan vei Gregory Wathelet. Kaveri kertoi, kuinka rahaa ei nuorena ollut yhtään, mutta ratsastettavia hevosia saattoi olla jopa 20 päivässä. Nykyään kuulemma vähemmän, VAIN 5-8.

Kotimaisista huipuista esiin nousi saman tien Miisa Pulkkanen. Miisa on täysin muiden ihmisten hevosten varassa, etenkin kun yksi ainut oma on telakalla. ”Yhdellekään hevoselle en ole sanonut ei”, kertoo Pulkkanen MT-jutussa. Tässä vaiheesa nousee hattu. Pulkkanen ja perheensä laittelivat vielä meiliä perään, että kiitos kun valitsitte meidät jutun aiheeksi, ties vaikka tätä kautta Miisa saa kisattavakseen jonkun hevosen. Ihanaa porukkaa! Toivon Miisalle hevospitoisia vuosia.

Onhan meilläkin käyty nuo keskustelut. Että mikä on hevosharrastuksen aste. Tallikaveri, 15-vuotias, oli tutkinut netistä miten edetä ratsastusuralla. Hän kertoi, kuinka liiton sivuilla neuvottiin tähtäämään SM-kisoihin. Kysyin miksi, mutta en tietenkään saanut vastausta. Eihän kukaan osaa vastata miksi SM-kisat ratkaisisivat mitään. Ei siellä ole sen isompia yleisöjä kuin muuallakaan. Ohjeissa sanottiin myös, että 16-vuotiaana pitäisi jo päästä ratsastamaan nuorilla hevosilla. Aha? Missäs semmoista pääsee harjoittamaan? En ihan saa kiinni mikä tässä ”ratsastajan urapolussa” on juju, mutta ei se sitä tarkoita etteikö sitä olisi. Itse näen asian näin: jos lapsella (lapseksi lasken kaikki alle 18-vuotiaat) on kertakaikkisen polttava tarve olla hevosten kanssa kaikki valveillaoloaika, on syytä hankkiutua alalle. Ja jos tähän liitetään vielä hirveä kilpailuvietti ja voitontahto (siis sillä lapsella, ei hänen vanhemmillaan), on ratkaisu selvä. Ja kun ratkaisu on selvä, keinotkin löytyvät. Ei ole mikään amerikantemppu lähteä ulkomaille hoitamaan hevosia. Amerikantemppu sen sijaan on harjoitella ja kehittyä niin taitavaksi, että muut haluavat, että kisaat heidän hevosillaan. Ja suuri osa ratsastajista on käynyt juuri tämän tien.

Luin Hevosurheilusta Emma Tallbergin ja Anna-Julia Kontion mietteitä kilparatsastajan urapolusta. Tallberg on tajunnut, että haluaa tehdä elämässään muutakin ja lopettaa kilpailemisen. Se suotakoon hänelle. Kontio taas ei tiedä mitään parempaa kuin kilparatsastajan elämä. Se, että ratsastetaan päivät pääksytysten ja vapaapäiviä ei ole. Eihän siinä ole sen kummempaa. Joku tykkää olla kotona ja kasvattaa lapset kotosalla, toinen taas tulee viikossa hulluksi jos ei pääse töihin. Me olemme erilaisia. Tärkeää onkin tunnistaa mihin juuri MINUSTA on, tai lapsestani, eikä kuvitella muuta kuin mikä on totta.

Itse olen vasta ihan hiljattain tajunnut, että en ole vähimmässäkään määrin kilpailija. Haluan kehittyä, mutta en halua kilvoitella muiden kanssa. Lapseni taas on kilpailija, mutta hän on myös tavallinen nuori. Hän haluaa muutakin elämältään kuin hevosia. Se on aika oleellinen tieto. Ihan hyvin voidaan kilvoitella silloin tällöin ja siellä täällä, mutta tuskin enää yhtä intensiivistä syksyä tulee kuin äskeinen valmistautumisemme HIHS:iin. Sen tajusimme molemmat. Rahat ei riitä, mutta ei riitä aikakaan. Ja rahallakaan ei saa lisää aikaa.

Meidän aika meni muutaman kuukauden ihan kokonaan Pullukan ehdoilla. Mietittiin jokaisen ratsastamisen päätteeksi mikä on hyvä seuraavana päivänä. Kouluratsastuksesta ei tingitty senttiäkään, vauhtiharjoittelua tehtiin ulkona ja sisällä.  Kävelyrupeamat olivat pitkiä, ihmisen kanssa tai ilman. Ruokinta oli tarkkailun alla. Lymfahieroja Nina Lättiä juoksutettiin. Karva klipattiin, lihaksia hierottiin. Sen lisäksi sadat eurot treeneihin, kuljetuksiin ja kisoihin. Tiedän nyt, että en pysty enää moiseen ralliin. Rajat ne on Kavioliitollakin 😀

 

Lahjakas hevonen?

Ihan tavalliset, jumalattoman kovat tallukat. Kuva: Essi Pasanen

Ihan tavalliset, jumalattoman kovat tallukat. Kuva: Essi Pasanen

Luin juuri kolleegani Ellikin kirjoittaman jutun idolistani Peder Fredricsonista. Teksti oli hyvä, mutta erityisen mielenkiintoinen oli Pederin pohdinta lahjakkaista hevosista. Hän painotti sitä, että jos hevonen on lahjakas, sen kroppa kestää paremmin sitä mitä sen pitää tehdä. Näin muodoin sen tarvitsee rasittaa itseään vähemmän ja kas, positiivinen kierre on valmis. Etenkin kun hypätään sillä tasolla, millä Fredricson vetelee.

Aina jankataan, että reenaa enemmän, niin opit enemmän. Myös hevosia kehotetaan yleiskielessä reenaamaan enemmän. Mitähän se treeni sitten tarkaan ottaen pitää olla? Fredricson laittoi Horse Show’n klinikassa oppilaansa hyppäämään linjaa, jossa taisi olla toisessa välissä neljä askelta ja toisessa kolme tai jotain vastaavaa. Sitä sitten hypätiin erilaisista kulmista, maltillisella vauhdilla ja tasaisessa rytmissä. Stephanie Holmén meni niin kuin oppikirjassa: istunta hiljaa, ja laukka kuin metronomilla. Jossain vaiheessa Peder sanoi, että nyt on hypätty noin 25 kertaa, se riittää! Enempää ei kannata, menee fiilinki. Kuinka moni kotopuolessa ajattelee noin? Saisi varmaan useampikin ajatella.

Pullukka nuoruutensa päivinä voittamassa 135-luokkaa!

Pullukka nuoruutensa päivinä voittamassa 135-luokkaa!

Kieltämättä kävi mielessä, että oma mallini vastaavasta ei olisi ihan noin virheetön. Hyvällä tuurilla saisin Pullukan pitämään jatkuvan, rennon laukan. Normaalituurilla en. Hevoseni ei myöskään ns. viihdy peräänannossa, etenkään hypätessä, joten se myös näyttäisi epämääräisemmältä. Sen lisäksi oma istuntani ei olisi virheetön vaikkei katastrofikaan. Montakohan kertaa minun on syytä toistaa harjoite, koska ei ensimmäinen eikä viideskään harjoite mene täysin putkeen, niin kuin tässä Stephaniella? Ja missä vaiheessa se sekoilu kääntyy jo itseään vastaan?

Entä noinkohan onnistuisin hienolla hevosella? Tai pikemminkin: menisiköhän Peder upeasti ja rennosti myös Pullukalla?

Pientä esimakua ajatusleikistäni antoi lauantai-illan suomenhevosirrottelu. Kuusi kokenutta ratsastajaa (joista 3 ammattiratsastajia) laitettiin ennestään tuntemattomien suomenhevosten selkään. Yksi pärjäsi hyvin, toinen paremmin ja Peder Fredricson IHANASTI. Näyttäisi olevan ihan sama minkä hevosen selkään miehen laittaa – pehmeys kulkee mukana. (Anna mennä, Pullukka, hyppää vaan siihen ruotsinlaivaan!)

Mistä sitten tiedän onko hevoseni lahjakas? Siitäkö, ettei se pudottele? Vai siitäkö, että se ei ole rikki? Pullukan kohdalla saa olla sormi suussa ihan aina. Vain ummikot tulevat kehumaan Pullukkaan minulle ääneen. Ammattilaiset eivät sano mitään. Tulkitsen, että se on heidän mielestään aivan yhdentekevä hevonen. Ehkä juuri siksi onkin vaikea hahmottaa kokonaisuutta. Olen opetellut ymmärtämään omaa hevostani, koska niin monet ammattilaiset ovat antaneet keskenään täysin ristiriitaisia vinkkejä mitä meidän hepan kanssa pitää tehdä. Yksi neuvoista oli ”unohda ratsastus, laita se paksuksi.” Tätä taustaa vasten on ihan hyvin olla jaetulla 1. sijalla Amateur Tourin 100 cm -luokassa. Onko siis niin, että loppujen lopuksi vain minä tiedän mitä pitää tehdä, jos vaan uskallan olla rehellinen sen kanssa, mitä näen, kun katson hevostani?

Lapsi sanoi yhtenä päivänä, että ”äiti, mä luulen, että älykkyyttä on monta erilaista laatua”. Niin on, lapseni, ja niin on lahjakkuuttakin. Ehkä meidän Pulde ei ole lahjakkain GP-esteratsu, mutta se on arvokas eläin. Se on opettanut minulle suurin piirtein kaiken ja vähän päälle. Se on myös synnyttänyt uskomattoman terveen ja viisaan varsan. Toivon, että itse olen riittävän viisas tajuamaan missä Hilppa on lahjakas.

harjoitus3