Aallot tallikavereille!

Ajalta, jolloin kuvatkin olivat rakeisia. Tallikaverit <3

Ajalta, jolloin kuvatkin olivat rakeisia. Tallikaverit <3 Tunnistaako joku tästä itsensä? Reetta? Anna? Pipa?

Tänään, niin kuin monesti aiemminkin, olen pohtinut millaista olisi, jos hepat asuis omassa pihassa. Maastoon mennessä monesti tepsuttelemme sellaisen pikkutallin ohi, jonka pihassa hengaa tamma ja varsa. Pullukkaa häkellyttää näky joka kerta. Mietin johtuuko se siitä, että hänkin haluaisi itse asiassa olla äitiyslomalla vai siitä, että siellä ne vaan kykkii, PIKKUTALLIN ASUKIT.

Mietin millaista se olisi, jos tekisin aina kaiken itse ja yksin. Aika paljonhan sitä tulee puuhasteltua muutenkin hevosen kanssa ihan kaksin, mutta silti. Talliakin on tullut tehtyä niin, että tiedän mitä se on.

Sitten palasin siihen hetkeen, kun päätin tänään lähteä maastoon, vaikka satoi. Hain Pullukan sisään. Tallin käytävällä oli meininki meneillään, kohta oli alkamassa yhden ratsun jalkojen klippaus. Vaihdettiin siinä kuulumisia ja naurettiinkin porukalla jollekin asialle. Tajusin meneväni kohta helvetillisessä sateessa maastoon (kentällä järvi, maneesissa kurssi) ja hevoseni on klipattu. Sehän saa perkele keuhkoödeeman ja lannehalvauksen, vähintään. Hokaan, että eihän meillä ole mitään saderatsastusloimia, kun ei ikinä semmoista ole tarvittu. Niinpä kysäisen tallikavereilta sattuuko heillä olemaan. Juu, kyllä löytyy, kuuluu vastaus. ”Haen ihan just!” Miten kiva <3

Toisinaan ratsastaminen on ihanaa. Siitä tulee vielä ihanampaa, kun sen saa jakaa jonkun kanssa. Toisinaan se on ihan hirveää paskaa, mutta hirveys vähenee, jos siitä saa tilittää tallikaverille. Kun on isolla tallilla, pääsee mukaan järjestämään tapahtumia: kisoja, kursseja ja sen tyyppistä. On myös talkoita. Sellaisenaan velvollisuus ei tunnu mitenkään erityisen mahtavalta, mutta kun sukeltaa mukaan toimintaan ja alkaa puuhata, se onkin AINA pirun hauskaa. Yhteinen ponnistelu tuo väistämätöntä mielihyvää. Auttaminen antaa minulle kiksejä. Olen myös erittäin kiitelty kannustaja. Vähättelen menestyksekkäästi (muiden) epäonnistumisia ja korostan suurieleisesti onnistumisia.

Jos menen muistoissani melkein sinne asti, missä värit ovat jo haalenneet, muistan joidenkin hevosten nimiä ja ainakin muutaman tallikaverin. Ennen kaikkea muistan, miten hauskaa on tallikavereiden kanssa ollut. 80-luvulla Etelä-Vantaan ratsastuskoulussa (Miettiset <3)oli ehkä maailman hauskinta. (Ei vähiten siksi, että vaihdoin sinne tallilta, jossa isot tytöt olivat inhottavia ja minä olin pieni tyttö.) Saatan unohtaa nimet, mutta en koskaan sitä, kuinka yövyimme tallilla ja sekoilimme pitkin pihoja yöpuvuissa. Pelasimme tietenkin spiritismiä ja kikatimme hysteerisesti. Jokaisella oli mukanaa joku ihmeellinen eväs, minulla se oli sitruunatee, jota söin lusikalla. Toki muutkin aloittivat saman heti.

Muuton myötä vaihtui tallikin, ja meni hetken, ennen kuin löysin oman porukkani. Kävin useilla eri talleilla ja hain hyvää meininkiä. En muista niistä muista paikoista juuri mitään, mutta kun aloin käydä Järvenpään ratsastustallilla, alkoi mahtava kausi. Olin pelkkä tuntiratsastaja (okei, valmennustiimissä), en edes hoitaja, ja silti tunsin kuuluvani joukkoon. Odotin aina, että taas tulisi torstai, jolloin polkisin 11 kilometriä tallille ja kuolisin siellä nauruun hauskojen tallikavereiden kanssa. Tunti meni monesti ihan miten sattuu ja välillä otti kovastikin päähän, mutta porukan kanssa oli PARASTA. Kotimatka sujuikin monesti kaatosateessa ja sysipimeässä polkien. So not!

Alan taipua sille kannalle, että olen isojen tallien ystävä. Tai ei sen mikään hehtaarihalli tarvitse olla, mutta niin, että voi valita kaverinsa. Tällä hetkellä olen erityisen siunattu, sillä tallimme väki on mahtavaa. Ja parhaat tallikaverini ovat alle 18-v, joista toinen on oma lapseni. En valita!

Ai muuten! Meidän tallilla (Hästbacka) on marraskuun alusta kaksi vapaata karsinaa hyville tyypeille! Nuijia ei oteta.

Kommentit
  1. 1

    Leila sanoo

    Hei
    Juu, kyllä on ihan shittiä olla yksinäinen tallityöntekijä, jo kahdessa pollessa on varsiaisten töitten lisäksi niin paljon työtä, että ratsastaminen on jäänyt. Kun kömpii tallilta kotiin on ihan poikkinainen. Siispä pitää lähteä tänne maailman ääreen ratsastamaan, ei tartte kun nousta selkään ja kulkea ja lopun aikaa levätä. Täällä on ihan mahtavaa. Broncoranchilla nimittäin. Olen ollut täällä 1 pv:n ja saanut yksityisopastusta Caborilta. Ihan mahtava persoona ja aika kommeeki. Nii, et kyl ratsastaminen on se juttu. Niin ihanaa ja nää kelit täällä nyt, ihan keskikesämeinikiä.

    Terkkuja vaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *