Äsken oli kiitospäivä – kiititkö hevostasi?

Kiitos.

Kiitos.

Tein eräänä päivänä taas empiiristä tutkimusta maneesissamme. Tarkkailin ratsastajia kuinka usein he kiittävät hevosiaan. Saattaapi olla, että moni kiitti niin huomaamattomasti, etten noteerannut, mutta enempiä kehun kailotuksia ei kuulunut. Ei myöskään äänekästä hevosen  taputtamista. Itse läpyttelin ja kiittelin korostetusti, ikään kuin ajatellen, että näin se leviää muihin. Ei levinnyt.

Kerran pari kesää sitten Mascha Colliander oli tallillamme vierailevana tähtenä pitämässä tunteja. Se oli ihanaa. Hän otti asiansa tosissaan ja pyrki saamaan jokaisen ratsukon kanssa jotain aikaiseksi tasosta riippumatta. Mieleenpainuvin asia Maschan tunnilta oli tämä: ”Älkää olko huonoja pomoja hevosillenne, kehukaa niitä.” Tunsin pistoksen sielussain. Aivan totta! Kuinkahan monta kertaa sitä on keskittynyt rypistämään suoritusta uudestaan ja uudestaan, odottaen hyvää lopputulosta, unohtaen varsinaisen suorittajan aika lailla kokonaan. Myönnetään. Jos ei suju, niin ei tule kiitostakaan.

Kyra Kyrklund sanoi joskus, että hyvän ja huonon ratsastajan erottaa siitä, että hyvä ratsastaja keskittyy löytämään suorituksen hyvät kohdat, huono jää kaivelemaan huonoja. TAAS tunsin pistoksen. Olen huono. Päätin saman tien ryhtyä hyväksi, jos se kerran on noin pienestä kiinni. Ja sitäpaitsi, kuka jaksaa kuunnella valittajaa? Kenen mielestä on kiehtovaa, jos tilittää kuinka ei suju laukanvaihto, ei sulkuväistö, ei keskiravi, eivätkä puomit? Niinpä.

Urheilupsykologi, valmentaja ja tuomari Anna Andersen on sanonut, että rakastakaa niitä hevosianne. Miten vaikeaa se on?

Heitin sitten loppukaneetiksi maneesissa seuraavasti:”No niin nuoret, seuraa opetuksellinen osuus: kuinka moni teistä on kiittänyt hevostaan tänään?” Kukaan nuori ei tietenkään vastannut mitään, mutta eräs aikuinen vastasi: ”Koska hevoset kiittävät meitä?” Ensin olin tyrmistynyt, kunnes tajusin, että tässä voi olla väärinymmärryksen uhka. Vastasin: ”Hevosen kiitos minulle on se, kun se tekee mitä pyydän. Se on ihanaa.” Hän vastasi: ”Sillä elää viikkoja.” Olimme kuin olimmekin samalla puolella.

Tähän kohtaan haluaisin lausua kiitoksen sanan. Kavioliitossa 30v -blogia on ehkä maailman kivointa kirjoittaa ja on ihanaa, että te luette sitä. Kiitos. Läpyläpy.

Kommentit
  1. 1

    singeri sanoo

    Hyviä pointteja. Pelkään aina välillä kuulostavani hölmöltä, kun kehun hevosta kuin koiraa. Mutta se tuntuu toimivan Olen kuullut, että hevonen saattaisi arvostaa raaps-raaps kiitosta enemmän kuin läpyläpy-kiitosta – liekö totta?

  2. 2

    Katja sanoo

    Ennemmin rspsutuksia ja maailman paras poni huokailuja Näitä viljelen kyllä joka päivä. Hmm. Kymmeniä kertoja.

  3. 3

    voihan Tamma! sanoo

    Raaps raaps-kiitoksia niskan juureen äänikehulla ja ilman, myös sisäohjan myötäystä, kevyttä istuntaa hetken, paljon silitystä silloin kun kädet on vapaana – ei läpsytyksiä! Äänikehun yhdistäminen pikku rapsutukseen ehdollistaa molempiin tapoihin kiittää ilman toista. Voi kyllä, kiitän ratsastamiani usein!

  4. 4

    Sari sanoo

    …ja tätä blogia on ehkä maailman kivointa lukea, joten kiitos ja läpy läpy ja raaps raaps, on ihanaa että jaksat ja tykkäät tätä kirjoittaa :D.

  5. 5

    Kati sanoo

    Kaunis ja tärkeä tarina monella tavalla. Kiitos! Ei koske vaan eläimiä vaan koko elämää. Muita ihmisiäkin.
    Mutta tästä kuitenkin nousi eteen yksi muisto estekisoista 15 tai 20 vuoden takaa. Onnistuin mokaamaan lähestymisen esteelle ja ajauduimme liian lähelle. Sadasosasekunneissa ehdin ajatella että on pakko kieltäytyä ettei me rysähdetä esteen sekaan, pelonsekaisin tuntein vaan seuraan tapahtumia, sataako kohta puomeja? Hevoseni jotenkin ihmeellisesti lähti ponnistamaan kun kirahvin ja gasellin sekotus ja esteemme (puhdas) ylitys näytti kyllä kaikelta muulta kuin oppikirjaratsastukselta mutta ensimmäinen mitä tein oli kiitin hevosta välittömästi silittämällä ja sanoin. Kesken radan. Minua ihmeteltiin miksi kiitän siitä räpiköinnistä hevostani. Kiitin sitä siitä yhteistyöstä, että se korjasin minun virheeni ja matka jatkui. Se hevonen oli mun paras ystävä.

    • 5.1

      katjastahl sanoo

      Parhaat hevoset sanookin: ”Älä välitä, mä hoidan homman himaan!”

      Katja

  6. 6

    Heidi sanoo

    Koskaan ei kiittämisestä kirjoiteta turhaan sillä oppia ikä kaikki – onneksi! Nuorempana olin minäkin ”kiittämätön” . Nykyään pääosin kiitollinen, rapsutuksia, naksutuksia ja sanallisia kiitoksia. Välillä jos joku liike menee hyvin kiitän esim. parin piruettilaukka-askeleen jälkeen tukemalla alas selästä heti ja teen loppukäynnin taluttamalla. Tekee hyvää itsellekin

    • 6.1

      katjastahl sanoo

      Se on kyllä totta! Itsekin tulen mieluusti alas loppukäynnin ajaksi, silloin ei jäädy.

      Katja

  7. 7

    sanoo

    Kiitos taas hyvästä tekstistä! Minä siellä ”hyyyvä tyttö, hieeeeno poika, braaaa, duuuuktig” ja mietin just miten hölmöltä kuulostaa :)… Duuuktig flicka, braaa, fiiiint! Sinullekin :)!

  8. 8

    Suski sanoo

    Pitkän koirien kans värkkäsin ja palasin taas hevosteluun. Koirahommat toi mukana höpöttelyn ja ääneen kiittelyn, ja sen raaputtelun myös. Hyyyyyvä poika, kuuluu usein ja kiva kattoa kun pojan korvat liikkuu.
    Ja Katjalle kiitos, vaan voisitko kirjottaa viel useemmin

    • 8.1

      katjastahl sanoo

      Kiitos, mutta kirjoitan minkä masennukseltani ehdin, kun olen niin huono.

      Katja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *