Emälinja ratkaisee – olen pulassa

Haluan taas tähän tilanteeseen, t. Pullukka

Haluan taas tähän tilanteeseen, t. Pullukka

Kävin hiljattain lähes vakavan keskustelun ammattilaisen kanssa hevoseni laadusta. Ääneen ei liikoja lausuttu, mutta viesti oli selvä: eihän se mikään eriskummallinen ole. Jos hevonen on itse suorittanut 135-ratoja voitokkaasti, se ei vielä merkkaa oikeastaan mitään. Näin olen nyt havainnut. Se on kuulkaa emälinja, joka ratkaisee! Ja siltä osin olenkin aivan kusessa. Tilanne on nimittäin se, että omistan tamman, jonka äiti on kadonnut kuin pieru Saharaan. Pullukan äiti on nimeltään Pamela. Se on KWPN, ja voin kertoa, että niitä on paljon. Horsetelexistä ei kuitenkaan löydy yhtään ainutta Pamelaa, joka olisi syntynyt 1997, niin kuin Pulden äiti. On tsekattu rekisterinumerollakin. Pääsin ujuttautumaan johonkin KWPN-databaseenkin, eikä se löytynyt sieltäkään. Ja kuinka kummallista, ei löytynyt myöskään Pullukkaa. Tähän varmaan joku viisas osaa kertoa mitä on tapahtunut. Se ei kai riitä selvitykseksi, että hevonen on kuollut. Pitäähän sen silti näkyä jossain, että se on edes syntynyt.

Löysin yhden hevosen, jonka emä ja isä olivat samat kuin Pamelalla, mutta sen jälkeläisistä en löytänyt Pullukkaa. Outoa. Tässä on jotain mätää, meidän täytyy ottaa selvää, sanoisi Viisikko.

Juttelin äsken kaverini kanssa Pullukan ja Hilpan tulevaisuudesta. Päätimme seuraavaa: Pullukka lykätään raskaaksi vuoden päästä keväällä/kesällä. Hilpalle tarjotaan satulaa käyttöön samoihin aikoihin. Kesä menee tyttöjä silitellessä, toinen raskaana, toinen sisäistää oppejaan. Syksyllä Hilpan koulu jatkuu ja Pullukka alkaa katsella lastenhuoneeseen uusia verhoja. Vuosi taittuu seuraavaksi ja Pullukka lähtee telakalle. Hilppa ilmoitetaan nuorten kykyjen turnaukseen, eikä se voita mitään, koska silloin se olisi pakko myydä, enkä halua. Pullukka synnyttää ensimmäisen poikalapsensa Harrin. Harrin kanssa menee kesä ja sen jälkeen Pulde saisikin oikeastaan jo jäädä eläkkeelle. Hilppa jatkaa siitä mihin äitinsä jäi. Harri jatkaa elämäänsä – niin, missä?

Ongelmia tässä pläänissä on oikeastaan vain yksi: kuka kustantaa edes puolet tulevasta varsasta? Kysmys on tietysti turha, jos voitan suuren summan rahaa esim. arvonnassa. Niinpä murehdin sitä asiaa vasta tunnempana.

Pullukan tulevasta lapsesta kiinnostuneet: ilmoittautumiset tänne, kiitos!

Paremman istunnan jäljillä, vol 14 765

In the alku of jotain todella deep.

In the alku of jotain todella deep.

Ai miksikö aloitin salilla käynnin? No tietenkin siksi, että Hippoksessa sanottiin, että niin pitää tehdä. Joka paikassa tohotetaan, että ratsastajan tulee harrastaa muutakin kuin ratsastusta. Etenkin tavoitteellisen ratsastajan. No, minä tavoittelen parempia kykyjä. Olen nyt kyykännyt kuin sekopää Janin valvonnassa ja kieltämättä oloni alkaa olla tiukempi. Onko se vaikuttanut ratsastukseeni mitenkään? Ei ole. Uskonkin, että ratsastuksestani tulee parempaa jos ratsastan enemmän. Jaksan varmasti paremmin jos olen lihaksikkaampi ja kovakuntoisempi. Nyt takana…ööö…kuukausi jumppausta! Jeee! Suosittelen kaikesta huolimatta, ehdottomasti.

MUTTA. Suurin ongelma useimmilla meistä onkin se, että teemme LIIKAA hevosen selässä. Etenkin nyt tuntuu siltä, kun Janin patistamana kävin tutustumassa Alexander-tekniikkaan. Tervetuloa uusi elämän, tervemenoa yliyrittäminen.

Alexander-Jyri kysyi minulta ensiksi tiedänkö mitään tekniikasta. Luulin, että osasin sössöttää asiasta jotain, mutta enpäs osannutkaan. Niinpä Jyri kertoi minulle missä mennään. Ihminen käyttää selkäänsä, niskaansa ja ylipäätään kaikkia osiaan ihan turhaan ja liikaa. Erityisesti selän ja niskan liika jännittyneisyys saa aikaan erilaisia vaivoja. Uskon kyllä. Niinpä ihan ensin Jyri laittoi minut istumaan tuolille, jonka hän on itse modannut. Siinä tunsin istuvani kuin mäkihyppääjä – etukenossa. Jyri oli hieman kauhuissaan, sillä hänen mielestään olin ennemminkin hieman takakenossa. Great! En edes tiedä miten päin olen! Sitten Jyri alkoi varovasti hivuttaa minua kohti istuma-asentoa, jossa selkäni ja niskani saavat olla rennosti. Se tuntui IHAN OIKEASTI USKOMATTOMALTA. En voinut uskoa, miten kevyeltä ja tasapainoiselta voi ihan pelkkä istuminen tuntua. Saattaapi olla, että te muut istutte aina suorassa, mutta minä näemmä en. Sitten Jyri kehotti minua nousemaan seisomaan niin, etten käytä oikeastaan mitään lihaksia. Mitä ihmettä. ”Joojoo, nouset vaan reflekseillä, kyllä jalat kantaa” sanoi Jyri, ja niin teki.

Sama toistettiin penkillä, jossa oli ehta Hubertus-satula arviolta 70-luvulta. Tuttu tuote siis alkeis-, jatko I- ja jatko II-kursseilta. Hyvin toimi edelleen! Jyri kehotti olemaan työntämättä ristiselällä yhtään eteenpäin. Se oli mullistavaa. ”Jätä selkä taakse” sanoi hän tajuamatta, että maailmani kääntyi raiteiltaan.

Tänään kokeilin uutta tekniikkaani turvallisesti Pullukan kanssa maastossa. Aivan upeaa! En kertaakaan joutunut ns. etsimään hyvää kohtaa satulasta tahi tasapainottelemaan yhtään millään. Ihan varmasti joku on aiemminkin selittänyt tämän minulle, mutta niin, etten tajunnut. Jyri sanoi, että vatsalihaksia pitää käyttää vain tarvittaessa, ei koko ajan. Jos jatkuvasti jännittää jotain, hengitys pienenee ja jousto kropasta katoaa. Ihan varmasti!

Onpa hienoa. Tämä nimenomainen Jyri on pitänyt kursseja ratsastajille yhdessä ystävänsä Tanja Kortelaisen kanssa, joka on Centered riding -opettaja. Eläköön! Minulla on toivoa!

Loppukevennyksenä laitan lähes-onnistuneen kuvan Hilpan suusta. Yksi hammas on lähtenyt, Hilpalla on ns. ekaluokkalaishymy. 🙂

Tirsk!

Tirsk!

Mitä ihmiset luulevat hevosista

En ole poni.

En ole poni.

Vein työpaikanni (Radio Nostalgia) porukkaa ratsastamaan. Yksi joukosta oli ratsastellut nuorena, muut olivat nähneet hevosen joskus. Yksi oli pakotettu joskus hevosen selkään ja se oli niin hirveä kokemus, että ei koskaan enää. Nuori työharjoittelijamies oli kaikkein riehaantunein asiasta. ”Saanhan sitten laukata?” Tottakai saat, ajattelin ja nielin huutonaurun.

Hevoselle päivä oli hieno, sillä lähes jokainen yritti osu porkkanalla hevosen suuhun. Joku jopa osuikin. Kovasti siinä peljättiin, että hevonen puree. Näytin porukalle missä hepan hampaat sijaitsevat ja kuinka hampaiden välissä on kolo, jossa kuolain lepää. ”Yök”, sanoi yksi. Eräs tiesi kertoa, että kun hevosen korvat menevät taakse, se valmistautuu puremaan. Sitten alkoi ankara korvien tarkkailu. Pullukan kohdalla saakin olla valppaana, sillä sen korvat heiluvat koko ajan ees taas. Korjasin, että kyllä ne korvat menevät ihan linttaan taakse jos sitä ottaa päähän. Eikä sitä kyllä varmasti ota päähän, jos on porkkanaa tarjolla.

Selkään noustessa kyseltiin kovasti kumpi jalka laitetaan jalustimeen. Mietin, että kai sen toisenkin voi laittaa, mutta helpommin pääsee selkään, jos laittaa vasemman. Eikö se olekaan loogista? Yleisesti pelättiin, että jos hevonen lähtee yks kaks laukkaan. Selitin, että semmoisen kaverin selkään ei voi aloittelijaa laittaa. Aloittelija kuviteltiin yleisesti ihmiseksi, joka ei ole koskaan ollut hevosen selässä. Toista kertaa ratsastava ei ollut enää aloittelija.

Ohjista vetäminen tuntui olevan kivaa. Laajalti luultiin, että ohjista pidetään kiinni, jotta pysytään selässä. Kun komensin jättämään ohjat rauhaan, oltiin ihan tuuliajolla. Kun vielä komensin päästämään kädet irti, oltiin jo ihan taivaassa: ”Mä osaan!” Joku kysyi kannattaako koko jalalla puristaa kylkeä vai vain polvella. Ihmetys oli suuri, kun sanoin, että pelkillä vatsalihaksilla. Jösses! Etteikö millään!

Ehdotin sitten ravaamista, erityisesti työharjoittelijalle, joka oli halunnut laukata. Ei kuulemma sittenkään. On niin rajua tämä käyntikin. Yksi ravasi, tapaili jopa kevyttä ravia, omasikin muinaisen ratsastustaustan. Kaiken kaikkiaan taas Pullukka onnistui saamaan ihmiset aivan ilmiliekkeihin! Seuraavana päivänä töissä ei puhuttu mistään muusta kuin PULLUKASTA.

Tangokuningatar, Pullukka, äite ja Markus.

Tangokuningatar, Pullukka, äite ja Markus.

Muitakin hauskoja juttuja tuli mieleen näistä luuloista:

Yhtenä päivänä kahvilassa tuttu mies selasi lehteä, jossa oli Outi Mäenpää issikoineen. ”Mitä nuo on, kun niillä on tuommoinen turkki? Vai onko hevosella turkki? Onko noi niitä shetlanninponeja? Voiko niillä ratsastaa?” Outin puolesta en tietenkään voinut vastata voiko niillä ratsastaa, KUN NIILLÄ ON TUOMMOINEN TURKKI.

Senhän olenkin jo aikaisemmin kertonut, kun ravintolapöydässä eräs nainen kertoi myös ratsastaneensa Mallorcalla, mutta ei muistanut oliko hevonen tamma vai ravuri. Se on ehkä suosikkimääritelmäni.

Hyvin usein kuulee aikuisten selittävän lapsille, että ”katsos Pulla-Irmeli, tuolla on varsoja!” kun laitumella on poneja. Korjatessani minulta on monesti kysytty, että mitä eroa on varsalla ja ponilla.

Ollaan me aika extreme-porukkaa.