Hei tähänhän saa otsikon!

Tämä blogaaminen on yhtä löytämisen juhlaa! Samaa ei voi sanoa ratsastamisesta. Tai no, sillon tällön hokaa jotain ja unohtaa sen seuraavana yönä. Tai viimeistään viikon päästä. Tai sitten muistaa sen ja unohtaa kaiken muun.

Nyt se on sitten sillä lailla, että hangessa on tänään rämmitty hevon kanssa. Tulos: verta hangella. Se olis muuten hieno biisinnimi. En tiiä kopauttiko omalla kaviolla vai liekö raastava hanki riipi herkän eläimen ruununrajaa. Tuskin tästä nyt kuitenkaan saikkua eli SAIRAUSLOMAA saa aikaseks.

Paluu menneisyyteen: Nurmijärven tallin jälkeen tuli se Järvenpään tallin kausi. Siellä oli hyvä meininki! Miettikää, poljin aina ratsastustunnille 11 kilsaa pyörällä, koska muuten ei meidän kylältä alueelle päässyt. Niihin aikoihin ei vanhemmat juuri roudanneet kupeidensa hedelmiä harrastuksiin. Ainakaan meidän vanhemmat.
Jäkessä sainkin sitten arvoiseni kohtelun, eli pääsin edustamaan tallia Hopeakannuskisoihin vai mitkä ne oli. Jouduin kesken leirin lähtemään Parkanosta niihin kisoihin. Otti päähän. Parkanon leiri oli nimittäin paras! Siellä remuttiin vanhalla E-VR -porukalla. Myöhemmin elämässäni osuin myös seurustelemaan miehen kanssa, joka oli Parkanosta kotoisin. Sen huomasi.

Järvenpään aikakauden jälkeen tais nousta päähän, koska piti päästä hoitamaan Juhani Ehon tallin heppoja. Totta puhuen tuumasin, että se talli on siinä kätevästi koulun lähellä. Siellä tapasinkin kiinnostavia eläimiä. Useimmat niistä hevosia. Muistan tosin aika hyvin sen päivän, kun minkki laukkasi tallin läpi. Juhanin isä ampui villieläimen lantalaan. Haju oli seuranamme viikkoja. Minkit näet päästää semmoset ”repikää siitä” -pissat, kun ne on kauhuissaan.

Yks heppa oli yli muiden. Se nimettiin Hirveksi. Oli kaverilla kokoa. Kun se kurvasi pihaan, Juhani sanoi, että Katja voi alkaa ratsastaa tolla, koska Katja on ainoo jonka jalat ylettää selästä maahan.
Olihan se kiehtova eläin. Ekat viikot meni vinhaan, kun suitsien laittamiseen meni n. tunti per päivä. Hän nosti naamansa ylös. Kun suitsihomma alkoi luistaa, kaveri lakkasi tulemasta ovista ulos. Siinä hujahti taas viikko poikineen. Sittemmin hevo oppi taas tulemaan ovista, mutta keksi, ettei mene kentällä enää kuin käyntiä.
Oli itku muuten melko lähellä.
Lopuks se meni kuin unelma. Sitten se myytiin. Se oli muistaakseni Sillin tuontiheppoja. Sitten Silli kupsahti, ei tullu enää tuontihepoja meidän tallille. Muutinkin siitä sitten Englantiin.

Täältä tähän! Jatkuu huomenna.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *