Helppo C ei ole kouluratsastusta

Leikkii kouluratsastajaa, vaikka eihän seisominen ole kouluratsastusta.

Leikkii kouluratsastajaa, vaikka eihän seisominen ole kouluratsastusta.

Tällaisen lauseen kuulin viime viikolla. Jäin sitä meittimään, koska minulla ei ole asiasta varsinaista mielipidettä. Ei vähiten siksi, että minulle on ihan sama mikä tulkitaan kouluratsastukseksi. Tuli lähinnä Chrisse Wegelius mieleen, kun näytin hänelle joskus videolta omia hyppytreenejäni. ”Tuohon pystyy kuka tahansa pässi” oli maestron näkemys harjoitteistamme. Kuulostiko hyvältä? Entäs viisaalta? Millaisen kuvan sen perusteella saitte minusta, entäpä itse sanojasta?

Mielipidehän on niin kuin perseenreikä: jokaisella on sellainen. Hirveän harvoin sitä perseenreikää tulee esiteltyä kylillä, mutta mielipidettä sitäkin enemmän. Mikä sitten saa ihmisen lausumaan moisen kommentin? Mietitäänpä. Oletettavasti kyseessä on henkilö, joka on edistyksellisempi kuin helpon C:n harjoittajat. Oletetaan myös, että tämä henkilö haluaa kehittyä ja päästä eteenpäin, mikäli mahdollista, aina vaativiin luokkiin asti. Se on ihailtavaa. Kehittyminen on aina plussaa. Toiset siinä onnistuvatkin. Sitten on niitä, joiden kyvyt tai jopa motoriikka haraavat vastaan. Ja jos kyvyt ja motoriikka olisivatkin myötä, pääkoppa saattaa levitä kisatilanteessa. Usein siihen auttaa vain toisto. Mitä enemmän kisaa, sitä enemmän rutinoituu. Ja mitä enemmän saa hyviä kokemuksia, sitä mieluummin etenee. Sitä kutsutaan varman päälle pelaamiseksi. Toisten mielestä se on väärin. Ei saa mennä helppo C:hen viemään lapsilta tikkareita suista. Pitää suorittaa omalla tasollaan. Kouluratsastuskilpailuja on niin vähän, että pitää mennä mihin pääsee. Jos alkaa nousta päähän ylenpalttinen menestys helppo C:ssä, siitähän voi mainita kaverille. Että pitäiskö sun uskaltaa jo seuraavalle tasolle? Että 80% on jo aika paljon? Ratkaisun tekee lopulta ratsastaja itse. Sehän voi olla jopa kunnianosoitus, kun sanoo ratsastuskaverille, että hei, sähän oot jo vaikka mitä! Liiku eteenpäin, sankari hyvä!

Jostain syystä keskustelua ei näy. Näkyy kyräilyä. Estepuolella moista ongelmaa ei ole (kyräillään sielläkin, mutta eri aiheista!), siellä ennemminkin halutaan isoihin luokkiin jo vuosia ennen kun kyvyt antaisivat myöten. Se on mielestäni (mielipide = perseenreikä) suurempi ongelma, siinähän on jo turvallisuuskin kyseessä. Mistä sitten on kouluratsastuksen napinassa kyse? Onko se sitä, että pitää mennä pohkeenväistöä ennen kuin puhutaan kouluratsastuksesta? Miksi? Minkä ihmeen takia esim. Kyra neuvoo tekemään hevosella siirtymisiä ja käännöksiä kyllästymiseen asti? Miksi hän ei puhu väistöistä mitään? Eivätkö viisaat esteratsastajatkin sano, että kaikki esteiden välillä tapahtuva ratsastamien on kouluratsastusta? (Paitsi Wegelius, joka puhuu hallinnasta.)

Näin tuhat vuotta ratsastaneena voin sanoa, että mikään ei ole niin ihanaa, kuin kevyt ja avuille herkkä hevonen. Silloin voin ratsastajana toteuttaa itseäni sydämeni kyllyydestä: vaihdella laukkoja, avoilla, sulkuilla ja siirtyillä pehmeästi. En lainkaan ymmärrä miksi sillä pitäisi olla nimi, vaikka se kaiketi kouluratsastukseen liittyykin. En uskalla edes miettiä miten hienoa olisi olla kouluradalla, kun hevonen on moisessa vireessä. Sen jäljiltä ilmoittautuisin varmaan olympialaisiin saman tien. Sen jälkeen myös kannustaisin kaikki mahdollisia puskamummoja, keventäjiä ja wanna-be-kouluratsastajia sydämeni kyllyydestä. Hyvä olo generoi ympärilleen hyvää oloa. Jos taas kouluratsastusradan jälkeen olo on paska, se valuu helposti ympärille. Onko liian kivuliasta etsiä tai jopa löytää vika itsestä? Jospa nöyryys olisikin tie hyvään rataan ja kannustamisen ilmapiiriin?

Ja ei, en usko, että ”helppo C ei ole kouluratsastusta” on sanottu läpällä.

 

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *