Henkeä salpaa

Jaaha, taas on yritetty urheilla. Keksin neuvokkaan tavan lämmitellä hevosta, siis verrytellä. Lykkäsin oman lapseni sen selkään! Lapsi on juuri siinä kehitysvaiheessa ratsastajana, että hevosella on ”ihana laukka” ja ”tosi kiva ravi.” Olen viisas. Keveä tyttö jumpsuttaa menemään ympäri kenttää ja äiti lykkii puomeja maahan. Hevonen on kiitollinen, kun kukaan ei vaadi naamaa alas.

Parikymmentä minuuttia on just hyvä, sitten äiti selkään. Herran tähden, että laji on raskas! Erityisesti harjoistusravi, jos noin niin kuin yrittää pitää myös tempon jonkunlaisena. Miten se istunta onkin niin hankala asia? Kevyt laukka on jotenkin semmoinen, joka sopii sekä minulle, että hevoselle. Niinpä keksittiinkin, että hypätään mieluummin. Se on niin kivaa, ja siinä me ollaan Estehevosen kanssa lyömättömiä. Eikö se estehiki ole ihan yhtä hyvä kuin kouluhiki?

Ai, yks päivä oli kiinnostava yllätys: hevosen takajalan ja lautasten tiimoille oli ilmestynyt kauhea pattiryhmä. Niitä sitten näpläämään ja ihmettelemään. Ruokareaktio? Myrkytystila? Ötökät?
Päätin olla hyperventiloimatta ja se oli hyvä ratkaisu. Seuraavana päivänä pattiryhmä oli poissa. Mitä ne siis oli? Laitumella syöty myrkkyseitikki?

Näin kuumina päivinä on muuten aika fiksua, että meillä on vain yksi satulahuopa. Sen huomasin TAAS, kun laittelin litimärkää huopaa kuivumaan. Arvaisko panostaa toiseenkin? Vien pulloja ja ostan toisen hintariehasta.

Elokuun alussa on sitten hepalla hammaslääkäri. Tänään aloin miettiä millä sinne menemme. Ei ole vetoautoa, ei koppia. Jos rukoilen oikein voimakkaasti, olen varma, että ne ilmestyvät eteeni. Herran siunausta!

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *