Hevonen ei pelkää koiria

Nyt on taas otsikko kohdillaan. Jo on kumma, jollei nouse hälyä. Aion perustella otsikon omalla, muutaman hevosen tieteellisellä otannallani.

Ensimmäinen hevoseni Korppu oli nälkäinen veijari. Se oli aina paikalla, kun ruokaa jaettiin. Banaani oli ainoa tuote, joka oli sen mielestä maailman pahinta. Se ei ollut kovinkaan tottunut myöskään koirien läsnäoloon tai makuun, joten alkoi totuttaminen. Läksimme siis yhdessä maastoon, koira, hevonen ja minä. Aina koiran ollessa lähellä Korppu yritti haukata siitä palasen. Hevosen takajalan läheisyydessä kiehnätessään koira lähes haistoi kuoleman, mutta nopeana poikana ehti juuri kuoloniskun alta pois. Kas näin. Totutettu. Toinen tiesi, että koira on tyhmä ja se pitää syödä, toinen tiesi, että hevonen vihaa minua, olenpa nopea.

Moi, kukas sä olet? Ollaanko me samiksia? Vai?

Moi, kukas sä olet? Ollaanko me samiksia? Vai?

Toinen hevoseni Jaska oli tunnetusti virma kaveri. Oli syy mikä hyvänsä, aina oli paikka pikku pukkisarjalle. Voitte kuvitella mikä kriisi siitä meinasi tulla, kun koira juoksi jaloissa. Aikansa se siinä kriiseili, kunnes väsyi. Itse asiassa maastoon lähdettäessä koira tuli hyvinkin tarpeeseen. Petonahan se pelotti kaikki tiikerit pesiinsä.

Ytimenä tässä on siis myös se, että koiran täytyy itse tajuta juosta alta pois. Jos se meinaa kuolla hevosen jalan alle, näin käy. Joko koira tottuu meininkiin tai sitten se kuolee. Siinä voi sitten itse valita haluaako lenkkeillä koko porukan kanssa vai molempien kanssa erikseen. Kuollaan kaikki lopulta kumminkin, on minun filosofiani.

Kolmas hevoseni meinasi kuolla kauhusta ensimmäisillä maastoreissuillaan Suomessa. Olihan hän hieno hollantilainen estehevonen, ei mikään koirien ja oravien leikkikaveri pihaton perältä. Jo pelkät juurakot maassa aiheuttivat huimausta. Otettiin koira peliin mukaan, niin johan sydämenlyönti rauhottui.

Ei hätää, jengi! Me vahditaan, että noi saa syödä.

Ei hätää, jengi! Me vahditaan, että noi saa syödä.

Kun hankin tämän koiran, otin sen heti mukaan tallille. Ihan ekoilla kerroilla se hyökkäsi aina hevosen jalkoihin, kun nousin selkään. Kitkettiin moinen käytös pois huutamalla. Sen jälkeen se keskittyi mököttämään tallin pihalla ja tekee sitä yhä, kuusi vuotta myöhemmin. Odottaa, että unohdan hevoset ja alan kiinnostua pelkästään hänestä. Not gonna happen, sori. Silti väittäisin, että näen ilon joka kerta sen naamalla, kun sanon, että ”lähetääs tytöt porukalla maastoon!” Jokaisella elukalla on maastoremmissä paikkansa. On Joukkueenjohtaja, Välivalvoja ja Peränpitäjä, eli Paimen. Kaikki ottavat tehtävänsä melko vakavasti.

Rohkenen väittää, että ihminen, joka totuttaa hevosensa koiriin, kissoihin, puihin, traktoreihin ja ilmatyynyaluksiin, pääsee elämässään helpommalla. Ei se NIIN vaikeata ole.

Bonuksena  tulee se, että sietää itsekin kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Ei tarvitse olla alinomaa huutamassa jollekin, että laitas hei pois se lapses, mun hevonen pelkää sitä.

Sori kaikki, kun noi kuvat on noin pieniä. Vaihtoehtona oli se, että ne on niin isoja, ettei kaverit näy kuvissa kokonaan. Shoot me.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *