Hevoskasvatus kannattaa aina! (ja maapallo on litteä)

Oppilas ja opettaja. Oppilas vasemmalla.

Oppilas ja opettaja. Oppilas vasemmalla.

Nämä on taas niitä päiviä kun hevoskasvatuksen mielekkyys mietityttää ihan kunnolla. Hilppa on siinä iässä, että JOIDENKIN asioiden voisi kuvitella jo sujuvan ihan muikeasti. Ja tottahan se on: Hilpan kävelyttäminen riimussa on täysin vaaraton tapahtuma, hän myös pysähtyy heti kun ihminen pysähtyy. Ei nyhdä eikä tempoile KOSKAAN. Yön pimeydessä on hiippailtu pitkin lumisia peltoja niin, että koira juoksee jaloissa ja tuuli vinkuu korvissa – ei mitään. Täysin tyyni ja sivistynyt. Hyvä ettei hyräile kävellessään. Umpimetsässä on tahkottu sekä vierekkäin, että polulla peräkanaa, kaikki käy. Kaviot Hilppa osaa nostaa vuorotellen niin, että koputat sormella kevyesti nostettavan jalan sääreen. Kaikki hoitotoimenpiteet onnistuvat, jopa suihkepullo, joka vaanii äitiänsä kai hautaan asti. Saa leikellä, rapsutella ja ränklätä, mikään ei Hilppaa haittaa.

Ja sitten on koulupäivä. Haen Hilpan kämpästään hetkeksi ulos, se kirmahtelee muutaman kerran tarhaa ympäri kaverinsa Tikun kanssa. Sitten otan se kiinni ja vien hoitoon. Eläin vaikuttaa touhukkaalta, ihmettelen sitä. Ei se yleensä ole. Hilppahan on koko kolmevuotisen elämänsä aikana ollut aina rauhallisin, viisain ja ennen kaikkea NOPEIN OPPIJA koko varsaretkueessa, ja AINA käyttäytynyt asiallisesti. En hätäänny, vaan harjaan neidon.

Menen katsomaan poikaystävän (3v) reenejä. Poikkis vetää kuin vanha tekijä, valtavan hienoa laukkaa juoksuttaessa. Poikakaveri on yleensä ollut se, joka porsastelee. Olen aiemmin päässyt lohduttamaan poikaystävän omistajaa (”kyllä se siitä”) ja ollut toki hirmu ylpeä omasta pallerosta. MUTTA NYT ONKIN TÄNÄÄN.

Make kävelyttää neitiä aivan normaalisti ja sitten juoksutetaan. Ravi menee hienosti, niinhän se usein ravi- ja kouluhevosilla menee (tästä piti tulla estehevonen). Laukkaa Hilppa malttaa mennä maksimissaan neljä askelta, sen jälkeen alkaa venkoilu ja sikailu. Porsastelu yltyy, neiti pysähtelee ja pötkylöi kaikin puolin. Ihan kuin äiti käskisi siivota, ja teet mitä vaan, ettei tarvi. Aivan sama tunnelma. Oudosti tuli oma äitiys mieleen. Sitten muistan, miten taistelen teinien sekoilu vastaan: nauramalla. Alkaa naurattaa ihan hulluna. Tokihan se varsa NYT alkaa venkoilla, kun se olisi voinut turvallisesti törkeillä esim. elämänsä kaksi edellistä vuotta. Sehän on selvä! Nyt, kun pitää OIKEASTI alkaa tehdä jotain, työmoraali tallautuu ensimmäisillä askelilla jalkoihin. Ei käy, en tee. Hyvä, ettei polje jalkaa. Juoksutusvyötä kiristettäessä sanon Makelle, että en ikinä uskalla kiristää sitä kauheen kovaa, johon Make sanoo ”ihan hyvä, ne voi nimittäin heittää kyljelleen, jos menee liian tiukalle”. Sehän tästä tavallaan puuttuisikin.

Koira seisoo matkan päässä, yllään puhekupla: ”Mitä mä sanoin. Hevoset on paskoja. Äiti mitä mä sanoin.” Ja kävelee hiljaa pois, murtuneena.

Make on kokenut varsanikkari, ei anna minun vaipua synkkyyteen. ”Tämä oli tämmöinen päivä,” toteaa ja nauraa päälle. Voihan perkele.

Vaihdetaan kolmivuotias FWB puolentoista litran maitotölkkiin. Av, yv, mm.

Äiti ja lapsi. Vasemmalla äiti. Siis hevosen, ei minun.

Äiti ja lapsi. Vasemmalla äiti. Siis hevosen, ei minun.

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *