Hevosten ja läppärien kanssa saa olla tarkkana

24airbag1-popup1

Sori, että kesti palata koneen äärelle! Kävi nimittäin niin kuin vain minulle voi käydä. Vein läppärini keskiviikkoaamuna siivottavaksi yhdelle vanhalle kaverille. Sovittiin, että haen läpykän pois illalla kun haen lapseni bussilta. Sitten saan tekstiviestin iltapäivällä: ”Moi, broidilla alko polttarit, sun läppäri on mulla. t. Jäbän broidi” Jaahas? Ehdotin tekstarilla, että jättävät sen johonkin päin Helsinkiä, haen sen sitten. Myöhäistä. Tässä vaiheessa koko konklaavi mukaan lukien minun vaaroja rakastava läppärini oli matkalla Upinniemeen. Kuulemma. Oli istunut ihan hiljaa tilataksissa kommandoasuisten miesten ympäröimänä. Vähän alkoi huolestuttaa. Sitten illalla kutakuinkin 22.30 kun olin juuri laittamassa nahkaa munan päälle (no SILMÄLUOMEA SILMÄMUNAN PÄÄLLE TIETTY, senkin perverssit), puhelin soi: ”Moi, tääl on yks Henkka. Mulla on sun läppäri, tuonko mä sen johonkin?” No kuule, yks Henkka, josko mä tuun hakeen sen huomenna? Ja hainkin. On ne suloisia nuo nuoret miehet. Siinä hirveän bailauksen ohessa muistavat pitää vanhempien naisten läppäreistä huolta. Ei meillä ole tytöt mitään hätää!

Alkuviikko tai maanantaihan meni sitä Päde Pähkinää jahdatessa. Oli nimittäin kohtuullisen outo fiilis tarpoa Nuuksion soilla ja kallioilla hevosta etsien. Välillä näkyi aina yksi jälki, sitten taas kaikki hävisi. Silloin tuntui ihan absurdilta, että hevonen ikinä löytyisi, koska KUKAAN ei ollut nähnyt siitä vilaustakaan ennen kuin se löydettiin. Puolitoista vuorokautta suomenhevonen otti täysin tyynesti omaa lomaa. Yksi kenkä irti ja ohjat poikki, muuten kaikki kunnossa. Vehkeet ja eläin. Tunnelmoitiin lapseni kanssa mikä on mahtanut olla tilanne kun Päde on kohdannut villieläimiä (esim. karhun, hirven ja ketun, koska villieläimethän on kaikki kavereita keskenään )metsässä. ”Moi.” ”Moi.” ”Miksi sulla on satula?” ”Emmä tiiä.” ”Miks meillä ei oo satuloita?” ”Emmä tiiä.” ”Mennääks kerään mustikoita?” ”Ok.”

Heippa! Asun Kauniaisissa nykyään!

Heippa! Asun Kauniaisissa nykyään!

Tuosta Pähkinä -nimestä tulikin mieleeni viime kesän kullannuppumme Tyttönen, muistatte kai, se kirjava kiva virkaatekevä ratsumme? Hän on muuttanut takaisin Etelä-Suomeen, tarkemmin määriteltynä Kauniaisiin. Heti kun lapseni kuuli, että Tyttönen on muuttanut Peikin tallille, hän ryntäsi paikan päälle tarkistamaan tilannetta. Siellä se nökötti! Ihan normaalilta näytti, mutta yksi vekkuli piirre siinä oli. Ovessa luki r. Pähkinä. RUUNA? En tiennyt, että tammojakin ruunataan nykyään? Muistaakohan se edes, että se oli ennen ihan eri niminen ja vieläpä tamma? Kaikenlaista.

Niin siitä maastoilusta. Muinoin eräs heppani asui nurmijärveläisellä tallilla. Talli oli pieni ja kesäisin siellä oli laidunvuokralaisia lisänä. Yhteensä hevosia taisi olla kymmenkunta. Eräänä kesänä kaksi tyttöä lähtivät maastoon, toinen omalla ponillaan ja toinen lainahevosella. Nämä oli niitä ”kesävieraita.” Paikalliset maastot eivät ole mitenkään erityisen vaarallisen oloisia. Tytöt suuntasivat hiekkakuopille ja koukkasivat siitä asvalttitien laidalle. Tiellä toinen hevosista (se hevonen, siis) peljästyi jotain aivan täysin ja lähti yks kaks laukkaan. Ensin tippui tytöltä kypärä päästä ja sitten tyttö itse. Tyttö jäi maahan makaamaan ja ambulanssi kutsuttiin paikalle. Sairaalassa tyttö todettiin kuolleeksi. Eihän tuommosen voi kuvitella osuvan omalle kohdalle tai edes lähelle. Näin siinä kuitenkin kävi. En tuntenut tyttöjä ja nyt voin todeta, että onneksi. Olisi varmaan melko vaikea sen jälkeen tehdä yhtään mitään pitkään aikaan. Ei se silti koskaan unohdu. Sen verran läheltä liippasi.

Tämä Päde Pähkinäisen katoaminen sai myös ajattelemaan taas kerran sitä mitä kaikkea VOI tapahtua. Yleensä sitä ajattelee, että toivottavasti ei itse putoa huonosti johonkin louhikkoon, mutta sepä ei näemmä olekaan ainoa huoleni. ANYTHING is possible. Toisaalta, elämässä muutenkin kaikki on mahdollista. Hyvässä ja pahassa. Minä sain viime talvena jonkun ihme kokkareen auton kattoikkunaan juuri oman pään kohdalle ja oli vain tuuria, ettei se lävistänyt päätäni. Paikassa, jossa ei ole mitään eikä ketään, joku lentää auton katon läpi. Niin kuinka mahdollista se on? Niinpä.

Mihin uskon, on se, että mennään hyvällä fiiliksellä, eikä kiristellä. Hyvä fiilis levittää hyvää fiilistä ympärilleen. Näin minimoimme onnettomuuksia omalla pienellä tavallamme.

Iloitaan siitä mitä meillä on!

Iloitaan siitä mitä meillä on!

Kommentit
  1. 1

    Maria K sanoo

    Minäpäs tunnen tuon ponillaan maastoon lähteneen tytön, jonka ystävä kuoli.
    Hurja juttu oli.
    Myöhemmin elämässä aiheutin samalle tytölle sydämen tykytyksiä kun kaatua lupsahdin pehmeällä pohjalla hevosen kanssa (maastossa sekin) ja keskityin niin hanakasti siihen, etten jää erämaalaivan jalkojen alle, että olin tovin liikkumatta. Toiselle tuli heti poru.
    Ymmärtäähän sen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *