Hyvästä ratsastuksesta

Niin kuin tiedätte, olen paininut PITKÄÄN ratsastuksellisen itsetuntoni kanssa ja syynä siihen on kaikkien suuresti ihannoima Pullukka. On melkoinen rubikin kuutio selvittää onko vika hevosessa vai ratsastajassa. Usein kallistun ratsastajan puolelle, ja siinä se vika monesti onkin. Nyt olen aloittanut (taas) kokonaan uuden lähestymistavan koko ratsastukseen. Kentällä harjoitan alkuun VAIN JA AINOASTAAN herkistämistä. Pyydän siis hevosta hyväksymään mahdollisimman kevyet avut, ja kun ne on hallussa, siirrytään raviin ja laukkaan. Välillä joudutaan palaamaan takaisin lähtö-ruutuun, mutta so not. Alkuasetelma on usein se, että hevosen sieraimet näkyvät sievästi korvien yläpuolella, mutta lopussa muoto on aina kevyt ja kaunis. Joskus yläpilvi kestää kauemmin, joskus vähemmän aikaa. Olen huomannut sellaisen pikkujutun, että mitä rivakammin ohjasotteen hyväksymistä pyydetään, sitä rivakammin se myös katoaa tilanteen rauetessa. Tämä ratsastustapa ei ole kovin suosittua, huomaan. Se voi johtua siitä, että vaatii pitkää pinnaa saada ihan neuvottelemalla hevonen kantamaan itsensä. Voimaa en voi käyttää, sillä sitä ei ole – ainakaan tarpeeksi. Hirveän helposti nykyään jysäytetään päälle gramaanit, goguet tai ties mitkä niskan mutkaa helpottavat välineet. En ollenkaan paheksu, välillä siinä on tavara paikallaan, mutta jos ei KOSKAAN mene ilman niitä, niin mistä voi tietää mitä itse osaa ratsastuksellisesti tehdä? Ei kai mistään?

Tämä on ollut minulle aivan kumouksellista. Toki on aivan eri asia harjoitella moisia kommervenkkejä omalla hevosella, kun on aikaa ja ruumiit saa kerätä itse. Silti, jo pelkästään se, että LISÄÄ JALKAA -huuto ei välttämättä olekaan ainoa tie hyviin tuloksiin. Lisää jalkaahan tarkoittaa sen jälkeen vielä lisää jalkaa! Koska se loppuu?

Havahduin tähän ehkäpä westernin parissa. Toki kokeiltavanani oli kolme todella kivaa hevosta, mutta erityisesti herkkyys eri avuille herätti. Ei peijooni, siellähän ei pidetä edes ohjista kunnolla kiinni, ja silti asioita tapahtuu halutusti. Jossain kohtaa me eurooppalaiset on menty ihan reippaasti metsään. Vai mikä tämä juttu on? Ilokseni huomasin, että käytän hyvin mielelläni painoapuja, ehkä se on sentään osa-alue, johon uskallan luottaa, että se toimii. Jaloista ja käsistä en aina tiedä. Koin väkevää onnistumisen tunnetta pitkästä aikaa. En tiedä onko kaikki noin hyviä western-hevosen selässä, mutta toivottavasti! Se on aivan mahtavaa hommaa. Ja minä osasin!

Loppukaneettina haluaisin vielä rohkaista ihmisiä nolaamaan itsensä. Olen huomannut, että moni ei halua alkaa korjata vikojaan, sillä ensin vanha kunnon ratsastus häiriintyy pahan kerran. Hevonen menee miten sattuu ja ihminen tuntee itsensä aloittelijaksi. Se on hitokseen hyvä homma. Kenellekään ei tee pahaa palata alkuun ja tietää miltä se tuntuu. Onhan se hirveää, kun vieressä porukka keventelee kaikki varusteet päällä, mutta. Lopussa kiitos seisoo! Haasta itsesi! Tähän soppaan kuuluu myös oikein kivasti ilman satulaa ratsastaminen, joka paljastaa meistä hirveitä asioita. Tai sitten ei.

Kommentit
  1. 1

    Johanna sanoo

    Pakko kommentoida! Itse olen sen verran onnellinen tuntiratsastaja, että minulla on opettajana melko vaikeitakin luokkia kisaava kouluratsastaja. Ollaan nyt tehty tunneilla alkuverryttelyt pitkin ohjin niin, että pyritään tekemään siirtymiset pelkästään jalalla ja istunnalla, ei tiukin ohjin vetämällä. Äärimmäisen vaikeaa, mutta hevoset ovat jo ihan innoissaan suorittamassa tätä tehtävää ja kulkevat loppu tunnista tuntumallakin tyytyväisenä. Opekin sanoi, että aikoo koulukisoissa jatkossa verkata näin, vaikka saakin osakseen ihmetteleviä katseita, että mitä tuo tuolla humputtelee menemään pitkin ohjin verryttelyalueella 😀

  2. 2

    sanoo

    Tiedätkö, minä en eilen jaksanut ratsastaa yhtään.
    Menin sitten reippaasti metsään.

    Enemmän on kyllä usein vähemmän. Ratsastin kerran gramaaneilla. Vuosi taisi olla -91. Enkä nyt pääsääntöisesti käytä kannuksiakaan. Ratsuni toimii perus kolmipalalla, kunhan ratsatsaa enemmän jalalla kuin kädellä. Pkasun kaulan vedolle kyllä häviäisi, ja sitten pitäisi taas laittaa kovempaa rautaa suuhun. Ja vielä kovempaa.

    • 2.1

      - sanoo

      Ruuhkis, sun täytyy luopua enemmän jalkaa, enemmän jalkaa ajattelusta. Sun suokki on jo nyt niin etupainoinen että jos se ei opi (eli et opeta sitä) kantamaan lapojaan se menee rikki.
      Ei ne paksun pienen putten etujalat kestä mitä vaan.

  3. 3

    Ameikanserkku sanoo

    No täälläpä ongelma toisinpäin. Herkkyyttä löytyy vaikka muille jakaa, mutta arvaamatomuutta myös. Ei ihan pitkillä ohjilla voi kovin kauaa humputella etenkään verkassa, saati sitten lähteä ilman satulaa menemään. Siinä sais mennä ilman hevostakin aika pikasesti 🙂

  4. 4

    Milja sanoo

    ”Pyydän siis hevosta hyväksymään mahdollisimman kevyet avut, ja kun ne on hallussa, siirrytään raviin ja laukkaan.”

    Tästä olisi kiva kuulla lisää. Olen kuullut tästä sekä täällä että muualla, mutta ikinä en ole kuullut, että miten tämä ihan konkreettisesti tehdään? Varsinkin, jos heppa on sitä mieltä, että ”ei mun oo ennenkään tarvinnu tällästä kuunnella”? Ja tarkoitan nyt oikeasti sellaista rautalanka for dummies-selitystä. Ei mitään ”no työstät sitä käyntiä” -tyyppistä, mistä ei vielä saa mitään käsitystä. Mitä niillä ohjilla tehdään vai tehdäänkö mitään? Entäs pohkeilla? Kävelläänkö vaan vai tehdäänkö jotain taivutuksia/pysähdyksiä/käännöksiä/väistöjä/jotain muuta, mitä?

    Bonuskysymys, jos tätä sattuu lukemaan joku asiaa tunteva ratsastuskouluihminen: Entäs, jos hepalla on samalla viikolla mennyt 15 muuta tyyppiä, joista suurin osa ei ole pyytänyt sen paremmin kuin vaatinut juuri mitään, onko silloin mitään tehtävissä?

    • 4.1

      Late sanoo

      Miljalle vastaan ensin, että herkistäminen tarkoittaa, että ihan ensimmäisestä hevoselle antamastasi avusta vaadit saavasi myös vastauksen. Siitä kun talutat hevosen kentälle, sen _on_käveltävä_ sinun vauhtiasi. Pyydät kerran, huomautat raipalla tai käden heilautuksella – mikä nyt sitten kullekin hevoselle on opetettu ja toimii. Selässä pyydät liikkeelle hipaisulla, jollei lähde, käytät pohjetta napakasti ”kopauttaen”, kiität liikkeelle lähdöstä pysäytät uudelleen ja hipaisemalla uudestaan liikkelle – niin kauan kunnes se hevonen oivaltaa, että hipaisu on se mihin vastataan. Jollei eka kopautus jalalla tuo tulosta, käytän itse raippaa huomautukseen seuraavalla kerralla.

      Käynnissä ratsastat välillä eteen, välillä kiinni – hipaisulla tai sitten istunnalla /tarvittaessa ohjalla. Ohjalla terävämpi apu on hevoskohtaista, mutta ennen kaikkea nopeutta ratsastajan kädessä -nopea pidäte, välitön myötäys ja toisto. Ei nykimistä, vaan tuntuman sisällä tapahtuva pidäte ja myötäys.

      Katjalle pointit nolouden esiin nostamisesta: kehittyä voi vaan siten, että välillä menee niin huonosti, että nolottaa. Mutta se on kuitenkin se vaihe, jolla siirrytään pois mukavuusalueelta uudelle levelille.

      • 4.1.1

        Milja sanoo

        Aaaa, eli siis ihan meidän normituntien meininki! (Tai siis, se minkä uskon olevan tavoitteena, toteutus voi välillä olla vähän mitä sattuu..:P) Oon nyt selvästi sotkenut jotkut koulukunnat keskenään. Luulin, että tämä on jotain sellaista luomuhevoskuiskausasiaa, jossa ei olleenkaan käytetä napakampia pohjeapuja/teräviä ohjasotteita saati sitten raippaa, mutta hevonen vaan jotenkin mystisesti saadaan ”tekemään asiat omasta halustaan”. Ja sitten en kerta kaikkiaan ole keksinyt, miten ”vaaditaan välitön reaktio”, jos hevonen päättää olla reagoimatta hipaisuihin. Ja sitten olen toki myös miettinyt, että olenko nyt eläinrääkkääjä, jos mielestäni raippa on ihan tarpeellinen kapine aina välillä. Nimimerkillä ”Olishan se siistiä ja kivaa vain hipaista, mutta…”

        Mutta joo, kuten todettua välillä pitää mennä metsään – sisältää varmaan myös nolot kysymykset 😀 Kiitos selvennyksestä!

    • 4.2

      katjastahl sanoo

      Joo, onhan toi ihan mahdoton harjoite tuntihevosella. Mulla se meni näin: istut mahdollisimman hyvässä ja staattisessa asennossa, etkä käytä mitään muuta kuin pientä ohjasotetta, sillä sen pitää pysähtyä. Eteen lähtee pelkällä istunnalla. Jos ei heti lähde, kevyt raipalla kosketus, mutta ei jalkaa olleskaan. Tätä kun tankkaa tunnin, SAATTAA päästä tuloksiin. Alku oli ihan perseestä, niin kuin kaikessa, mutta tulokset lämmittää ja aika lyhenee koko ajan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *