Hyvistä opettajista ja tädeistä

HorseRidingInstructor1

Taas kävin kaverini kanssa sitä iänikuista keskustelua. Voiko ei-niin-hyvä ratsastaja olla hyvä opettaja? Tai niin päin, että pitääkö hyvän opettajan olla itse hyvä ratsastaja? Sehän jo tiedetään, että hyvä ratsastaja ei välttämättä ole hyvä opettaja.

Tyylejähän on moneen lähtöön. En tiedä missä vaiheessa itsetuntoa jotkut meistä lakkaavat yrittämästä esittää kunnollista istuntaa tai ohjasotetta ja menevät niillä mitä on. No eihän se minulta pois ole. Olen pitkänhuiskean elämäni varrella nähnyt monta opettajaa ja yrittänyt aina apinoida heitä. Välillä siitä on sitten saanut kuulla joltain toiselta, kun ei näytäkään niin kovin hyvältä.

Muistan muinaisen opettajani Hämeessä. Hän ratsasti aina maastossa kanssamme isot rukkaset kädessä ja raippana bambukeppi, josta hän piti kiinni puolivälistä. Jalat sojottivat suorina hevosen kyljistä ulos niin, että kantapää oli uloin kohta. Kädet olivat korkealla. Erikoinen staili, jota ihailin suuresti. Ehkä siksi, että hän oli auktrotiteetti. En koskaan oppinut häneltä muuta kuin isot rukkaset ja raipan pitämisen puolesta välistä. Aina kun olin oppinut toisilla talleilla jotain ja menin innoissani Hämeeseen, tämä henkilö palautti maan pinnalle. Et sinä Katja kuule mitään ole oppinut, luulet vaan.

Ai mitä.

Ai mitä.

Vantaalla aikanaan ihailin (ja pelkäsin) erästä, joka veteli hevosia raipalla hyvinkin usein ja näyttävästi. Se oli minusta hienoa. En lainkaan ymmärrä miksi. Ehkä halusin vain niin kovasti, että hän pitäisi minusta. En onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Hänen ratsastustaitonsa jäi mysteerioksi. En myöskään muista mitä opin itse. Samaisen tallin toinen opettaja oli aivan ihmeellisen tyylin omaava ihminen. Oikein keräännyttiin aina katsomaan kun hän ratsasti. Joku kertoi, että hänellä oli puujalka. Väitteen totuudesta ei ollut tietoakaan. Sen sijaan opettajana hän oli aivan timanttinen. Hirveän kiinnostunut jokaisen henkilön suhteesta juuri siihen hevoseen. Tajusin lukuisia asioita hänen opissaan, mm. painon merkityksen. Senkin hän opetti ihan ohimennen maastossa. Näytti miten se toimii. Tällä opettajalla oli aina joku jännä esimerkkitarina kerrottavana, josta sitten opittiin. Ei kiinnostanut pätkääkään kisaako hän GP-tasolla.

Olen ollut joidenkin huippuratsastajienkin tunneilla. Valitettavan moni heistä on ollut kiinnostuneita vain hyvien ratsastajien ja upeiden hevosten kehittymisestä. Jos jollain ei oikein välähdä, niin keventele nyt siinä sitten vaikka. Se on aika perseestä, koska väitän, että välähtämisestä on monikin asia kiinni. Jollei välähdä, ei pääse jäljille. Ja ei välttämättä ole maailman tyhmin ja huonoin, jos ei vain ole välähtänyt.

Kaverini käy viikoittain erinomaiseksi mainitun opettajan tunneilla. Tunnit ovat hyviä ja kovia. Ketään tai mitään ei säästellä. Silti toverini ratsasti paljon paremmin, kun häntä opasti hevosen omistaja, joka on itse aloittanut ratsastuksen vasta nelikymppisenä. Ei siis mikään nero, eikä lainkaan meritoitunut ratsastajana. Jotain hän silti osasi neuvoa, jonka kautta kaverilleni aukesi kokonainen uusi ymmärtämisen maailma. Ja tokihan hevonen kulki kuin Matador tai mitä näitä on.

Ei ole ollenkaan sama miten tädit ratsastavat. Oivalluksen ei aina pidä syntyä hien ja veren kautta. Se voi tulla myös oman, HETKELLISEN oikeanlaisen vartalonhallinnan myötä. Kun saa nurkasta kiinni, haluaa lisää. Usko palaa. Kukaan ei halua erikseen olla huono. Huonouteen voi olla syynä esimerkiksi tavattoman huono koordinaatiokyky, tai ihan vain itsetunnon romahtaminen. SEMMONEN EI HUUTAMALLA PARANE. On hevosen etu, että täti haluaa yrittää ja oivaltaa.

Pyydän siis, opettajat. Jos ja kun olette tienne valinneet, niin älkää kostako meille, jos meidän opettaminen tuntuu tyhmältä. Me halutaan oppia. Ja kun me opitaan, sitten me ostellaan hevosia ja lähdetään politiikkaan ajamaan hevosihmisten asioita. Voi meistä olla hyötyäkin. Tai siis on.

 

Kommentit
  1. 1

    Maarit Lahtonen sanoo

    Olen juuri kotiutunut ratsastustunnilta. Opettajana oli henkilö jonka tunneilla en säännöllisesti käy, mutta jonka opetustyylistä myös pidän: saan toisenlaisia neuvoja häneltä kuin kahdelta vakituiselta opettajaltani. On vielä neljäskin opettaja, hieman nuorempi. Kaikilla on oma tyylinsä, kukin neuvoo omalla tavallaan ja tämän koen ehdottomasti hyväksi asiaksi. Kaikkia arvostan ja jokainen heistä auttaa minua eteenpäin tässä ah! niin haastavassa lajissa. Olen kiitollinen, että löysin juuri tämän ratsastuskoulun syksyllä 2012.

    Joskus ahaa-elämys tulee kun se sama asia kerrotaan 100. kerran mutta eri sanoin, toista mielikuvaa tai vertausta käyttäen. Toisinaan tarvitaan ne sata tai tuhat toistoa että keho ja mieli oivaltavat uutta yhtä aikaa. Oivallisesti kuvasit tuon miten siitä ohikiitävästä hetkestä saa tunteen ”näin se menee, tämä on oikein!”. Ja sen onnistumisen kautta voi tavoitella samaa fiilistä uudestaan – tulkoon se sitten viikon, kuukauden tai vuoden päästä…

    Toinen vakituisista opettajistani osaa lukea paitsi hevosia myös ihmisiä uskomattoman taitavasti. Hevosvalinnat osuvat nappiin. Kehuja tulee, ja erityisesti juuri silloin kuin niitä eniten tarvitaan. Siksi jaksan uskoa, että minäkin, niin tätiratsastaja kuin olenkin (iältäni ja ulkonäöltäni, muuten ikuinen Peppi Pitkätossu), opin vielä joskus ratsastamaan. Oikeasti. Juuri nyt tähän on aavistuksen helpompi uskoa. Hevonen oli tänään hyvä, saatiin hyviä pätkiä, useampia.

    Ihanaa viikonloppua!
    Maarit L. 🙂

  2. 2

    taitoja opettava sanoo

    Taitojen opettaminen vaatii pedagogista taitoa ja silmää. Kirjanoppinut ei välttämättä osaa opettaa. Hommaan lisää haastetta erilaiset oppijat, joissa toki se kirjanoppineisuus jeesaa, mutta oikea opettaminen tulee kokemuksen kautta. Tässä lajissa opettajalla pitäisi olla a) ratsastustaito b) pedagogiikka hallussa c) hevosenlukeminen hallussa d) opetettavan lukeminen hallussa (muun muassa). Ei helppo eikä varsinkaan nopeasti tuloksia tuottava nakki. Respektiä ratsastuksenopettajile!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *