Ikääntyvän kisahevosen elämä

 

old but not unhealthyOlipa muinoin aika, jolloin vasta yli kaksikymppistä hevosta kutusttiin vanhaksi. Liekö tieto vai hevosten heikentyminen tahi molemmat vaikuttaneet siihen, että nyt jo 16v. hevosista aletaan puhua vanhoina. Pullukkahan tulee vuoden vaihteessa kääntymään 17. Se on aika paljon, mutta toisaalta se on ihan vedossa. Jotkut viisaammat sanovat, että hevosen ei kuulu vertyä hitaasti, sen kuuluu olla heti  säpäkkä. Kyse on kuulemma siitä, että hevonen on altistettu löysille avuille, ja näin hevonen onkin alkuun löysä. Sanoisin, että saattaapi olla, vaan saattaapi olla olemattakin. Olen nyt seikkaillut Pulden elämässä sen – ootas nyt – kuutisen vuotta, ja voin kertoa, että säpäkkyys ilmenee nykyään vain ulkoisen ärsykkeen ilmaannuttua. Ulkoinen ärsyke voi olla hassu henkilö ovensuussa tai suihkepullo ihmisen kädessä. Se voi olla myös kävelykoneen väliseinä. Se ei ole riippuvainen ratsastamisen laadusta, valitettavasti. Jos siis ulkoisia ärsykkeitä ei ilmaannu, puurramme nivelten ja lihasten vertymisen eteen puolisen tuntia. Toisinaan esteradalle vertyminen tapahtuu YHTÄKKIÄ, henkisen valveutumisen myötä. Yks kaks ollaankin kovin ketteriä. Otamme sen ilolla vastaan. Kiitämme myös aina, jos hevonen hieman riehaantuu – onhan se pulssin merkki!

Muistan toverini Marko Björsin joskus lohkaisseen kerrassaan hienosti jostain laiskahkosta hevosesta, että ”se on niin laiska, että se pitää pelästyttää liikkeelle.” Ymmärrän täysin mitä hän tarkoittaa. Pullukka ei tosin ole laiska vaan rakenteensa, työnsä ja ikänsä johdosta hieman tahmea tyttö. Itsekin olen helvetillisen hidas pääsemään käyntiin. Se kuulemma taas voi johtua ”kärsimästäni” kilpirauhasen vajaatoiminnasta (seis kaikki sääli! en koe olevani lainkaan sairas!).

Muistan aikanaan kun seilasin peltoja ensimmäisen hevoseni Korpun kanssa. Se oli 21v kun aloin vuokrata sitä. Sittemin omin sen kokonaan. Kutakuinkin 25 vuoden korvilla törmäsimme toisinaan maneesissa ikätoveriin, huippukouluratsu Pakistaniin. Korppu ja Pakistan eivät, vaikka molemmat kouluhevosia olivatkin, olleet ihan samalla akselilla. Korppu oli startannut elämänsä aikana lukuisia vaativiakin luokkia (ja Paul-Erik Sultsin mukaan osasi helpon A:n ulkoa), mutta Pakistan oli sentään olympialaisissa vuonna 1988, ratsastajanaan Tutu Sohlberg. Toinen kaviokas oli siis antanut ns. kaikkensa ja toinen vain joitakin kymmeniä prosentteja. Pakistan siitä pikku hiljaa siirtyikin loputtomille nurmikentille, kun taas puolalaiskääpämme jatkoi mummojen viemistä metsälenkeillä aina 29 ikävuoteen saakka. Ei siihen kykene, jollei ole voimat mitoitettu pituussuunnassa.

No mutta, tämä asiakokonaisuus pulpahti mieleeni, kun eräs tallikaverini ilmoitti tänään lunastaneensa lempihevosensa itselleen. Hevonen on jo 18, mutta saakelin hieno. Estehevonen alkujaan, mutta nyttemmin kouluhevosena mainetta niittänyt. Tuli ihan a) oma menneisyys mieleen (Korppu ja se ekan hevosen huuma) ja b) valtava ilo, kun tietää, että ainakin yksi hevonen elää taas maksimaalisen onnellisen loppuelämän hysteerisen onnellisen naisen kainalossa. Miten mahtavaa! Ja hevosen ei tarvitse muuttaa mihinkään, saa jatkaa elämäänsä kotosalla, ihan niin kuin ennenkin.

Lisää näitä! Ja näitähän tietty tulee, kun yhä useampi siirtyy vuokrahevosesta omaan. Pullukkakin toivottaa tervetulleeksi uuden vuokraajansa Eevan, jolla myös siintää näköpiirissä joskus oman hankinta. Sitä ennen pitää kuulemma hankkia taitoa. No siihen Pullukka on juuri oiva kaveri.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *