Kaikki ihmiset ja hevoset eivät sovi yhteen

Hyvä parivaljakko!

Minulla säteilee polla.

Kuinkahan monta vuosikymmentä tuli harjoiteltua ratsastusta kunnes tajusin, että en välttämättä olekaan maailman paskin, vaan en vain osaa ratsastaa jotain tiettyä/tiettyjä hevosia. Pääsin tämän ajatuksen jäljille kun luin jonkun suomalaisen kouluratsastajan haastattelua jostain. Kuvaavaa on, etten ollenkaan muista kenestä oli kyse. Pointti oli se, että ihminen hakkasi päätä seinään yrittäessään hevosella jos toisellakin ja vasta sitten kun SE OIKEA osui kohdalle, homma alkoi sujua. Hänellä toki kyse oli kilpailemisesta, itselläni ihan vain itseni voittamisesta. Että etenisin henkilökohtaisesti johonkin, saisin fiiliksiä.

Muistan kokeneeni moisia fiiliksiä joskus nuorena. Ne jäävät mieleen. Kerran, olin jotain 12, opettaja pisti kesken tunnin minut vaihtamaan hevosta yhden toisen kanssa, koska se toinen ei saanut poniaan MIHINKÄÄN. Meinasin haljeta ylpeydestä kun tunsin jo selkään noustessa, että homma lähtee toimimaan. Osittain siksi, että tahtotilani (anteeksi sana) oli väkevä, mutta osittain siksi, että opettaja uskoi minuun. Osasyy saattoi olla sekin, että jostain syystä tajusin millä kikalla hepan sai liikkeelle. Tai en ainakaan estänyt sitä liikkumasta.

Moni on sanonut, että jos tavallinen tallukka lätkäistään aivan kertakaikkisen huippukouluratsun selkään, hevonen ei kulje MIHINKÄÄN. Uskon sen kokeilemattakin. Muutenhan kaikki meistä olisi huippuja, jos se pelkästään hevosesta olisi kiinni. Tai silloin kannattaisi vuokrata omaa huippuhevostaan puhtaisiin valokuvaustarkoituksiin.

Isoilla esteradoilla seikkailevat ratsastajat ovat myös jotain ihme taikureita, eivätkä silti edes samanlaisia keskenään. Yhdellä hienosti toimiva hevonen ei toimi toisella ollenkaan. Kuinkahan moni huippuhevonen on myyty johonkin kauko-itään tai Ukrainaan, eikä niistä ole sen koommin kuultu? Niinpä. Kun katselee jotainWorld Cup -rataa, on vaikea kuvitella, että jotain niistä hevosista olisi ”vaikea ratsastaa”. Niin tasaisilta ne näyttävät. Ja silti –  yhdellä hyviä, toisella huippuja.

Pullukka on niin tottunut minun häsläämiseeni, että se on todistajien läsnäollessa ainakin kahdesti noussut pystyyn ammattilaisen ollessa selässä. ”Miksi et tee niin kuin äiti, teet väärin.” Pullukalle kaikki tyylilajit eivät käy. On siellä moni yrittänyt. Minä jatkan edelleen yrittämistä. Ilahtuneena totean, että lapsi on oppinut ratsastamaa Pullukalla hienosti. Siinä voi olla ylpeä kahteen eri suuntaan. Viikonloppuna taas kisataan!

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hyvin kirjoitettu! Ja ajattelemaan pistää… :). Kyllä minäkin oman löydän… Olen iloinen puolestanne :)!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *