Kaunein kohteliaisuus, minkä hevosenomistaja voi saada

Enhän mä vaihtais noita mihinkään.

Enhän mä vaihtais noita mihinkään.

Heippa kaikki. Niin kuin varmaan olette huomanneet, olen hevosenomistaja. Se on huikeinta ikinä, mutta on siinä pirullinen homma myös. Etenkin henkinen osio on paha: milloin on hevosella asiat hyvin, milloin ei, ja vai onko. Joitakin vuosia sitten epäilin, että hevosessani on jotain pielessä, mutta en mitenkään hahmottanut mitä. Hevoset ovat niin tavattoman erilaisia. Yksi on ihan normaali pökkelönä, toinen taas kuolemansairas. Ota siitä sitten selvää missä mennään, kun olet omistanut hevosen puolisen vuotta. No, ongelmat on Pullukan kanssa enimmäkseen selätetty, sanomista oli etukavioissa ja selkärangassa. Toinen hoitui kasvattamalla kavioita, toinen hankkiutumalla eroon vinorunkoisesta satulasta.

Nythän meillä on mennyt kivasti ja luonto kertoi missä vaiheessa varsaa kannatti lähteä teettämään, koska se onnistui ns. suitsait. Olen täysin varma, että osumatarkkuus johtui nimenomaan sisäisen ääneni kuuntelemisesta. Aivan vastaavasti kuin sisäinen ääneni kertoi, että varsa on ori. No sehän oli tamma, mutta eteenpäin. Vielä silloin tällöin sisäinen ääneni yrittää äännellä. Toisinaan se on jäljillä, toisinaan aivan metsässä. Tutkimattomat ovat tamman ajatuksenjuoksut.

Männä viikolla Pullukka sylkäisi toisen etukenkänsä metsään. Tunsin sen heti selkään. Nyt on jotain kummaa. Tulin alas ja huomasin, että perhana, emännältähän uupuu puoli kaviota kengän lisäksi. Ikävä homma. Pehtoori Jaska nakutteli siihen varaosan suojaamaan kaviota, mutta ei tehnyt sen kummempia taikoja. Kengittäjä tuli loppuviikosta nikkaroimaan, huolestunut ilme kasvoillaan. Joutui vetämään kavion melko lyhyeksi. Kääk. Taasko se alkaa? Puolen vuoden kasvatusprosessi? Mutta ei. Pullukka on liikkunut ihan hienosti. Tänään oltiin ihan kahteen maijaan puolentoista tunnin maastossa. Kyllä mä sanon, että jos se ei paranna hevosta ja ihmistä, ei paranna mikään. Viinaa ja tervaa en tietenkään ole kokeillut.

Ennen maastoa kävin uuden hevosihmistuttavuuden kanssa kaffella. Juteltiin niitä näitä hevosista ja viinaan kuolleista isipapoista. On se yhtä perkelettä, uskotteko. Hevosasiat oli paljon kivempiä. Näytin sitten kuvia Pullukasta, tuossa se hyppää, tuossa se seisoo asennossa. Kaveri sanoi, että näkee hevosen naamasta, että se voi hyvin. Meinasin alkaa itkeä, olin niin onnellinen. Sanoin, että Pullukka on hyvin toimelias eukko, sillä on koko ajan jotain meneillään. Kaveri sanoi, että sen huomaa, että sä annat Pullukan olla sellainen hevonen kun  mikä se on. Et estä sitä olemasta oma itsensä. Huutomerkki, huutomerkki, huutomerkki! Ette ikinä ymmärrä miten ihana on kuulla moiset sanat. Me ollaan Pullukan kanssa melkonen parivaljakko, aina ollaan ihan täysillä suossa tai olympialaisissa. Ilmeisesti elämän kuuluukin olla semmoista. Mä niin rakastan Pullukkaa, eikä se vihaa mua. Miten se edes voisi? Vien sille namupaloja, melkein joka kerta. Syrän.

Vedetään maksimeita.

Vedetään maksimeita.

Kommentit
  1. 1

    Maarit L. sanoo

    Ihana kohteliaisuus! Itku meinasi tulla täälläkin, sen verran ymmärrän minäkin, vaikken hevosenomistaja olekaan (vielä).

    Ollaan me aika onnekkaita. Löydetty ratsastus ja hevoset. Ja sinulla Katja on oma hevonen – ja sen varsa. Ja kaiken kukkuraksi olet onnistunut vielä löytämään juuri sen oikean hevosen itsellesi ja saatte molemmat olla 100% sellaisia kuin olette. ♥ Minä meinaan välillä haljeta onnesta vuokraheppani kanssa – vanha herrasmies on minulle juuri se oikea hevonen. ♥

    Mahtavaa vikonlopun jatkoa! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *