Kavioliittoihminen meets Ruuhkavuosihevonen!

Moi Katja! Tervetuloa! Anniina on vähän myöhässä, mutta tulossa!

Moi Katja! Tervetuloa! Anniina on vähän myöhässä, mutta tulossa!

Vai on se sillä lailla, että Katja menee Ruuhkavuosiratsastaja-Anniinan hevosella ratsastamaan? Ettäkö hyväkin idea antautua nolaamaan itsensä oikein maneesissa? Ei kun tuulta päin, tuskin meikällä enää on mitään menetettävää. Mutta rehellisyyden nimissä:KOSKAAN ei ole huono idea hypätä uuden hevosen selkään.

Lauantaiaamu, klo 10. Kavioliiton esitaistelija kurvaa tallin pihaan. En ole koskaan käynyt kyseisessä tallissa, joten antaudun sokkelon vietäväksi. Pienellä avulla löydän Kuuluisan Suomenpienhevosen. Herran tähen hän on sievä! Niin myönteinen, niin autuaan tietämätön tulevasta! Juttelemme, koska omistajansa on MYÖHÄSSÄ LÄHEMMÄS KOLME MINUUTTIA.

Omistaja astuu kuvaan. Hevonen selvästi rakastaa häntä, on kiinnostunut joka asiasta, mitä omistajansa tekee. ”Mie en oo antanu sille kädestä nameja, ja silti se höplää ylähuulella”, kommentoi omistaja. Ja koko ajan minun tekee mieli ottaa pieni hevonen syliin ja mennä sohvalle katsomaan sen kanssa telkkaria.

Heinäsirkka ja poni.

Heinäsirkka ja poni.

Saan hevosen ja minun väliin IHANAN koulusatulan, Amerigon. Selkäännousu ei tuota pulmia, olenhan koipeliini ja hän matalahko. Mutta ihana. Kävelemme hieman luonnossa, hevonen pakenee koko ajan omistajansa selän taakse. On varmaan kauhuissaan selässä istuvasta heinäsirkasta. Suhtaudun ymmärryksellä.

Maneesissa on kolme ratsukkoa. He vaikuttavat kauhistuneilta. ”Voi perkele, eikö täällä saa rauhassa treenata aamutuimaan, kun nuo vouhottavat bloggaajat tulevat tänne puhumaan ääneen ja räpsimään kuvia.” Voi olla, että tulkintani ei ole kellontarkka. Kävelemme Päden kanssa pitkin ohjin ja tunnustelen sen rivakkaa käyntiä. Keräilen pikkuhiljaa ohjia ja kokeilen toimiiko jarru. Toimii, mutta ei ainakaan liian terävästi. Joustavasti, siis! Sivulle pyytävä pohje hieman korpeaa pientä hevosta, hän haluaisi mennä reippaasti suoraan, niin kuin hevoset menevät! Ymmärrän täysin. Pyydän silti. Pieni ratsu tottelee. Sanoinko jo, että hän on ihana?

Kohoamme raviin. En malta keventää, koska Amerigossa on niin ihana istua. Päde kipittää iloisena pitkin, eikä suostu ihan niin pieniin voltteihin kuin minä ehdotan, mutta menee silti. Ravailen innoissani pitkin jo pelkästään siksi, että a) ravi on niin kiva ja pehmeä, b) Amerigo on ihana, ja c) en tarvitse eteenpäin kehottavia apuja. Päde hoitaa! Ah, Pullukan jälkeen tämä on lomaa. Rakastan hevostani, mutta on se kyllä saakelin monimutkainen laitos. Nainen!

IMG_1198Uskaltaudun laukkaan. Yllätyn tietysti, onhan se hieman erilainen kuin hollantilaisen puolisverisen aukka. Askellaji kuitenkin rullaa ehtivästi ja annan Päden paahtaa. En edes yritä lyhentää, koska en suoraan sanoen yhtään tiedä pysyykö laukka, osaanko. Se on vaan niin erilainen.

Palaan raviin ja iloitsen taas. Kyllä tässä iässä osaa iloita pienistä asioista, kuten kivan hevosen kivasta ravista kivassa satulassa! En myöskään koe epäonnistuneeni, ja se nostaa myös tunnelmaa.

Lopuksi käymme vielä metsäretkellä, jossa rohkea ja sukkela suomenpienhevonen ottaa kaikki haasteet vastaat avoimin mielin. Toivotan Anniinan tervetulleeksi meidän halleille ja pahoittelen jo etukäteen, että Pullukka ei kyllä ole ihan näin mutkaton. Se on MUIA. Anniina ottaa haasteen vastaan pystypäin.

Palautamme pienen hevosen isoon karsinaansa. Hänellä on kodissaan mm. heinäpallo. ”Leikkiikö se sillä”, kysyn. ”Ei”, vastaa omistaja.  Justiin. Sama meillä. Yritäpä aktivoida, niin hevonen katsoo kysyvästi silmiisi: ”Oliko sulla tässä joku ajatus?”

Kavioliitto kiittää Ruuhkista ja Pädeä! Oli paljon kivempi ratsastaa Pädellä kuin etsiä sitä Nuuksion metsistä!

Luonto kiittää luonnonystävää!

Luonto kiittää luonnonystävää!

 

Kommentit
  1. 1

    Täti maalta sanoo

    Katja hyvä,
    teit juuri elämäsi suurimman virheen. Ajauduit suokin mutkattomaan ja eteenajattelevaan maailmaan. Ja siihen maailman parhaaseen luonteeseen. Pahoitelletuni ja syvimmät osanottoni.

    Lankesin itsekin muutama vuosi sitten samaan paulaan, enkä ole tietäni takaisin pinnalle vielä löytänyt. Nykysuokki on jotenkin mysteerisesti juuri sitä mitä täti tarvitsee: saakelin söpö jouhineen, kivat askellajit (joita voi siis ihan tätikin modifioida mieleisekseen), suorituskykyä tarpeeksi (siis se HeA, re 80-100, ke harraste, tuttari, helppo ja ajaakin valtaosaa yksilöistä voi vaikka millä vehkeellä). Parasta harrastamista ikinä, kun sen hevoskumppanin naama (ja mileli) haluaa näyttää samaan suuntaan tädin kanssa. Itse vierotuin totaalisesti puokeista ensimmäisen oman puten kanssa. Siltikin, vaikka puokeissani on löytynyt niitä interin ja kivitalojen menijöitä. Suokki on tädin sielulle kultaa..

    Ja karmivasti näen edessä tulevaisuuden jossa Pullukka on lapsitehdas, Lapsi pelaa Hilpan kanssa ja Katjalla on oma putte.. 😉

    Jälkikirjoituksena: Jostain syystä tälle tädille ei lainkaan aukea se valitus erinäisillä foorumeillä nykysuokin vaikeudesta..jotenkaan edes nykypäivän ”ratsujalostuksen pilaama” hieman räväkkäjalkainen sh ei likikään ole niin haastava, kuin kompleksieihinsa ahdistunut pv. Mutta kukin tyylillään..ja makunsa mukaan..

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *