Kesällä jalkaan sirot nahkapohjakengät

Suokaa anteeksi laiskuuteni. Tai oikeastaan huononäköisyyteni. Olen ollut maaseudulla ja netti on löytynyt vain puhelimesta. Ei siihen kuulkaa ruveta näillä silmillä mitään blogia nakuttelemaan. Tiedätte sitten, kun tulette ikään.
Pikku hevoiseni on saanut lomaa minusta. Uskon, että hän osaa arvostaa. Ennen lomille lähtöä kävin tunnollisesti Jaskalla laittamassa neidolle uudet, nahkapohjaiset kengät. Niillä kelpaa laukata laitumella hampaat irvessä. Jokin siinä laitumella laukkaamisessa kuitenkin meni ns. perseelleen, koska eiköhän viikon päsätä ollut jo yksi kenkä ns. ties missä. Huonolla asenteella varustettuna lähdin etsimään kenkää hehtaarin laitsalta (se mitään löydy), ja kas, eihän se löytynytkään. Siitä sitten soittelemaan erinäisille kengittäjille, että mites, onko juuri sinulla paksua nahkaa hevosen kengän pohjalliseksi? Neljäs puhelu tuotti tuloksen. Kovin ovat muovipainotteisia nämä nykykengittäjät. Tammalla nakutettiin uusi kesätossu ja avot, kesäratsastaja pääsi kesäurheilemaan ja kesä-Katja lomalle.
Kuinkas sitten kävikään? No ihan niin kuin toivoin: Hevonen voi mitä mainioimmin, kulkee peräänannossa ja on terve. Eli about kaikkea, mitä meikäläisen kanssa ei tapahdu. Missä vaiheessa on syytä mennä itseensä?
Siitä jäinkin miettimään, että kuinka moni hevonen menee ihan väärään suuntaan vain siksi, että omistaja on mahdoton jästi ja uskoo olevansa oikeassa? Miksi on niin hirveää, jos joku toinen ratsastaa minun hevosellani hienosti? Missä vaiheessa aikuinen luopuu siitä Merja Jalon jo romaaniksikin tekemästä ajatuksesta, että minun hevoseni ei suostu mihinkään kenenkään muun kuin minun kanssani? Kuka sellaisen hevosen oikeasti haluaa?
En ainakaan minä. Lapseni kysyi eilen, että äiti, millaisen hevosen haluaisit, jos saisit itse rakentaa koko hepan. Luettelin, että reippaan ja terveen, joka tykkää hypätä, mutta ei masennu koulustakaan ja viihtyy myös maastossa. Lapseni siihen, että siis kaikkea mitä meidän heppa ei ole. Öh. No, tykkäähän se hypätä ja viihtyy maastossa.
Mutta kun minä uskon, että siitä tulee vielä hyvä! Siis kaikin puolin. Olen nähnyt häivähdyksen siitä hyvästä. Vähän niin kuin minä parhaimmillani: ihan huikee. Arkisin melko tavallinen, toisinaan jopa hankala.
Jaaha, ensi kerralla olenkin varmaan noussut oman hevoseni selkään. Iloa!

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *