Korvaammeko ihmissuhteet hevosilla?

Meidän Pikku Hilppa ja crazy horselady.

Meidän Pikku Hilppa ja crazy horselady.

Eräs kengittäjä kerran mutisi, että hevosnaiset on ihan hulluja, koska niillä ei ole mitään muuta kuin hevoset. Ei ole kavereita, ei miehiä (tai naisia) eikä muuta elämää. Kengittäjän mukaan se tekee naisista aivan mahdottomia. En väittänyt vastaan. Aloitin välittömän arvioinnin. Täytyy myöntää, että aika paljon tulee luuhattua hevosten parissa. Paljon on myös tullut kannettua rahaa baareihin, silloin ennen. Ehkä siksi en ole lainkaan katkera siitä, etten ole GP-ratsastaja tai mikään muukaan merkille pantava. Kun en ole uhrannut elämääni lajille. Olen myös siinä edellisessä elämässä baarielämän lisäksi tehnyt pari lasta.

Kun lapset olivat pieniä, en tohtinut käydä tallilla neljää kertaa enempää viikossa. Se oli ihan maksimi. Miksikö? Koska a) joka kerta kun olin ollut tallireissulla noin tunnin, puhelin soi: Tuutko kohta? Taustalla huusi kaksi lasta täyttä kurkkua ja b) koska en oikeasti halunnut, että lasten äiti on aina pois. Tallille oli tuolloin 40 kilometriä matkaa. Kompromissi, siis. Jonkun mielestä hevonen kärsi. Asia selvä. Onneksi en tuolloin edes tiennyt kuinka monella eri tavalla hevosta voi kohdella väärin.

Lasten kasvaessa olen paitsi eronnut, myös onnistunut luisumaan tallille enemmän. Silti olen päättänyt, että jos pitää valita, niin valitsen kakarat. Jotenkin tuntuisi moraalittomalta valita ennemmin oma harrastus kuin omat nappulat. Urheilijat joutuvat kai miettimään moisia asioita ihan päivittäin. Itse tuumin, että ehdin tallilla sitten kun nassikat eivät enää jaksa hengailla kanssani.

Koska olen mahdollisimman maltillinen ratsuhevosen omistaja, pääsen seuraamaan sivusta molempia ääripäitä. Eräällä ystävälläni on ihana, pullea suomenhevonen omassa pihassa. Sillä ratsastellaan kun keretään ja ajetaan kun keretään. On sillä pari loimea, mutta on sillä myös tuuhea tukka. Satula on mikä on, jostakin tempaistu. Ruokinta on ihan sivistyneen vähäpätöistä, korsirehu pelaa suurta roolia. Kengitetään kun siltä näyttää. Ongelmat muodostuvat pääasiassa kaatuneista aidoista, jos ongelmia ylipäänsä ilmenee. Silloinkin hevonen on lähinnä siirtynyt viereiselle lohkolle tai ilmestynyt ikkunan alle morjenstelemaan.

Joku pitää moista menoa vastuuttomana.

Toisessa äärilaidassa hevosen jalat pestään joka päivä rivishampoolla (tai jollain vastaavalla), jottei riviä tule. Sen tarha on päällystetty kumimatolla ja heinät ovat heinäverkossa. Nämä siksi, ettei hevosen vatsaan mene hiekkaa (ei ole aiemmin koskaan ollut). Samainen hevonen saa joka päivä massiivisen ämpärillisen märkää erikoissössöä. Kaikki varusteet pestään joka päivä (reipas!) ja vanhat loimet lentävät auttamattomasti roskiin. Hevosen mieltä ei pahoiteta laukkaamalla silloin kun se ei halua. Hevosen kanssa ei mennä maastoon, ettei mitään satu.

Joku pitää moista menoa vastuuttomana.

Ollaanhan me hulluja. Onhan se totta, että jos korvaa parisuhteen koiralla, kissalla tai hevosella (tai joku jopa lapsella), niin eihän siinä ole mitään tolkkua. Toisethan harrastavan omia lapsiaan! Ihan yhtä sekopäistä se on. Jonain päivänä lapsiparalle valkenee väistämättä, että hän ei olekaan maailman napa. Silloin iskee masennus, psykoosi ja allergia. Tiedä vaikka vielä keliakia, dystopia ja noro.

Liiallisen hössötyksen kohteena olleista hevosista saattaa tulla hermoraunioita. Tössä (= Eeva-Liisa Penttilä), jonka tallissa Pullukka vietti raskaus- ja lapsivuodeajan kertoi, että aika monta kertaa on hössöttävä naisihminen kurvannut pihaan tamman kanssa ja aloittanut heti valtavan selostuksen siitä, kuinka vaikea, ellei suorastaan mahdoton tamma on käsitellä. Eukon kurvattua pihasta tamma on suorastaan lösähtänyt ja lampsinut onnellisena syömään heinää. Ei ikinä mitään ongelmia! Haha. (Noinkohan olin itse juuri moinen tampio.)

Ystävänpäivän opetus olkoon: ottakaa iisisti!

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *