Kyllä minä tiedän nämä asiat

Ei se oo ennen tollai tehny.

Ei se oo ennen tollai tehny.

Onhan meitä moneen junaan, mutta ihan varppina raivostuttavimpia ihmisiä ovat ne, jotka kategorisesti kieltäytyvät oppimasta uutta. Juttelin päivällä yhden tutun kanssa, jonka kaveri OLI ennen eläinlääkäri. Oli pienestä pitäen halunnut eläinlääkäriksi ja kyllähän siihen saa menemään ison osan nuoruudestaan. Sitten kun ollaan valmiita, luulisi ilon olevan ylimmillään. Vaan ei: eläimet ovat ihan yhtä ihania kuin ennenkin, mutta OMISTAJAT ovat aivan hulluja. Mikä meitä vaivaa? Mikä saa meidät TIETÄMÄÄN asioita, joita eläinlääkäri on opiskellut vuosikausia? Kokemus? On totta, että jotkut eläinlääkärit ovat erikoistuneet trooppisiin eläimiin ja toiset vaikkapa lehmiin, mutta uskon, että pitkälle opiskellut kastematolääkäri ei haluakaan alkaa keikkailla hevosten parissa. Etenkin koirien kohdalla tilanne on kuulemma eskaloitunut aivan sekopäiseksi. Omasta lemmikistä tiedetään onko sillä PAHA MIELI,  ja näin ollen osataan tehdä myös diagnoosi. Tämä entinen eläinlääkäri oli myös kyllästynyt täysin siihen, että koiralle ei saa antaa pistosta, koska SILLE TULEE PAHA MIELI. Voi itku. Eläinlääkäri työskentelee nykyään muissa hommissa. Ehkä hyvä, koska pian hän olisi saattanut aiheuttaa jollekin eläimen omistajalle PAHAN MIELEN.

Ratsastuspuolella on jännä nähdä kuinka ns. ”vanha liitto” ottaa vastaan uuden tiedon. Siis uudella tiedolla tarkoitan tutkittua tietoa, joka peittoaa vanhan, tutkitun tiedon. Vanhoista uskomuksista ei millään meinata päästää irti. Hyvä ettei haeta vintiltä vanhoja kuolaimiakin, koska ”niillä se Wegeliuskin nuorena aloitti ja hyvin meni.” Onko niin, että jos hyväksyy uuden infon, menettää samalla kaiken arvovaltansa? Että jos 80-luvulla intoilin hevosten loimittamatta jättämisestä, en voi enää ryhtyä loimittamaan, koska eihän se nyt käy? Tai kovaa ratsastaminen on ainoa tie kuuliaiseen hevoseen? Onhan niitä muotivirtauksia muuallakin! Ei kai kukaan ajatellut 70-luvulla, että tässä ajelen Anglialla sätkä suussa ja lapset on takapenkillä ilman turvavyötä, hah, siitäs saavat, senkin penikat.

Joillekin jää onnettomuus- ja vaaratilanteista ylivarovaisuus päälle. Tästä olen puhunut ennenkin. Että jos joku on joskus jäänyt hevosen ja seinän väliin, niin sinne ei pidä koskaan enää menemän. Huonosti käy. Olen myös kuullut kutakuinkin 1000 tarinaa siitä, kuinka koira ei uskalla kävellä tiettyä tietä pitkin, koska sen kimppuun hyökkäsi 8 vuotta sitten sakemanni juuri tällä tienpätkällä. Että nyt pidän kyllä varani. Ok. Niin pitää koirakin, koska sinä olet ihan jäykkänä. Koira ei vaan muista miksi.

Mielestäni on ihan kohtuullista opetella millaisia omat tahi lähieläimet ovat OIKEASTI. Siis esimerkiksi minun koirani: olisi ihanaa, jos ne olisivat ihania ja kivoja aina. Näin ei kuitenkaan ole. Vehnäpullani on hermoheikko rähisijä, joka jäykistyy AINA kun se näkee jotain epäilyttävää. Ratkaisu kaikkeen on murina tai uhoaminen. Siihen minun on varauduttava ja se on inhottavaa. Toinen koira on sydämellinen hymyilijä, joka tunkee kaikkien henkilökohtaisille alueille olemaan sympaattinen ja sehän ei aina käy. Se on vaan hyväksyttävä. Hevoseni on ylivoimaisesti kiltein ja sävyisin tästä porukasta ja seuraakin paremmin kuin koirat. Tiedän mitä se aikoo ja mikä sitä ajaa – ruoka. Se priorisoi ruuan AINA ja sen perusteella sen käyttäytyminen on helpoin ennakoida. Se on yllättänyt minut vain muutaman kerran eläessään ja silloinkin pikkupakkasella olemalla riehakas ratsastettaessa. Eipä ole enää yllätys sekään.

Hyväksymällä omien elukoiden ominaisuudet hyväksyy myös oman viitseliäisyytensä rajat: näin paljon minä olen jaksanut elukoitani kouluttaa ja sillä sipuli. Jos asia kismittää, koulutustahan voi aina jatkaa. Jos ei, sitten vain vetelee löysin rantein, mutta tietäen mihin näistä elukoista on. Ettei tule sitä ”ei se ole ikinä tollai tehnyt” -tilannetta.

Piis änd laav ja opetelkaa elukkanne! Ne ansaitsee sen.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *