Lisää naurua tähän lajiin!

 

dressage-test

Katselin taas kerran videolta Brett Kiddingin häröilyä. Se on mykistävän – tai ei, nimenomaan päin vastoin – räjähtävän hauskaa! Vaikka en liiemmin luisi kouluratsastuksen puolelle (syy: suurpiirteisyys, epätarkkuus, yleinen hosuminen), niin tunnistin silti itseni. Se loputon jäpättäminen ja valmistautuminen väistämättömään, eli karmeaan tyrimiseen. Samaan aikaan pääkopassa väkevä usko ja uskomaton päättäväisyys, että laitojen välissä pysytään ja askellajit esitetään. Tuomareita pelätään jo varmuuden vuoksi, stewardista ei luojan kiitos tarvitse olla huolissaan. Missä muuten luuhaavat stewardit, jotka pitävät ihmispolon puolia? Entäs kun hevonen huumoripäissään vie ratsastajaa kuin mätää kurkkua? Mitäs kun hevonen saa pierupukki- ja yleinen säntäily-kohtauksen jäljiltä ihmisen kyyneliin ja terapiaan? Kuka vastaa ja ottaa ihmisen kiinni, kun hän juoksee baariin vetämään päänsä täyteen?

Puhumattakaan poniluokista! Tunnettu tosiasiahan on, että kirkkaasti kiinnostavinta on seurata ponien estekisoja, mielellään mahdollisimman isolla kentällä. Ponit saavat kunnolla tuulta alleen ja kenties myös ajatuksiinsa, sillä harvassa ovat ne kerrat, kun jokainen poni toimii sääntöjen mukaan. Toisinaan ponien naamasta näkee jo 20 metriä ennen estettä, että tuosta en muuten yli mene. Ikävä juttu tietysti ratsastajalle, koska hänhän ei näe ponin ilmettä sinne selkään. Se tulee monesti yllätyksenä. Mutta katsojalla ei tule aika pitkäksi! Sen sijaan nuoria hevosmiehiä ja -naisia käy sääliksi. Jos ei poni nöyryytä, niin viimeistään äiti menee kirkumaan kipailun johdolle, että miksi meidän Muumieveliinan ei annettu kokeilla toista kertaa? Tai miksi valokuvaaja otti kuvan juuri kun meidän Muumieveliina oli ylittämässä okseria ponillaan Hoorst van der Gubbenjeegel af Kyijkenhaal? Ponin silmäthän häikäistyvät! Samaan aikaan lapsi harjoittelee kulman takana hätäpäissään vaikkapa tupakanpolttoa, jotta äiti suuttuisi ennemmin hänelle kuin nolosti koko maailmalle.

Totuushan kuitenkin on se, että aina voi sattua ja tapahtua. Mikään kisa ei ole niin tärkeä, että sen takia kannattaa suututtaa itsensä, ympäristönsä ja koko kisajärjestelmä, miksei liittokin. Aina tulee uusi päivä, paitsi jos ollaan kuoltu.

Jokaisella osapuolella on jotain opittavaa. Me tädit (tai aikuiset harrastajat) voimme ihan hyvin lakata nöyristelemästä muiden vierellä. Esteporukka voi ihan hyvin lakata tietämästä ihan kaikkea ja kouluporukka voi alkaa avata hevosilleen maailmaa. Pienet lajit voivat lakata itkemästä lajinsa pienuutta ja kattojärjestö porukkansa epäjärjestystä. Jos itselleen oppii nauramaan, ei ole niin perkeleellisen kireä muidenkaan suhteen.

Naura enenmmän, ratsasta paremmin! (Tai ainakin voi yrittää)

PS. Suhteellisen hauska meno voi muuten olla viikon päästä Ratsastuskeskus Ainossa! Siellä nimittäin avataan Working Equitation kunnolla meille ihan tavallisille tallaajille. Juontamassa tapahtumaa eräs Katja Ståhl, jonka voi tavata samaan hintaan! Kavioliiton FB-sivulla arvonta ilmaislipuista! Huutomerkki!

Kommentit
  1. 1

    Tanja sanoo

    ” Muumieveliina ” …!!!!!! VOI KIASUS mutta mää niin rakastan Katjan blogia . Täällä joku taas tikahtuu nauruun!
    Mutta että kuitenkin…niin on totta tuo ”kunpa jokainen oppis nauramaan ennekaikkea itselleen” : )
    Mä ainakin lupaan tehdä parhaani asian suhten !

  2. 2

    Hangon Keksi sanoo

    🙂 Ai että kun osaisin ratsastaa, niin lähtisin heti Kavioliiton seuramatkalle :-)!! Tosiaan, oikein odottelen uusia postauksia, enkä osaa edes ratsastaa, saati että mulla olisi omaa hevosta (olen kyllä ollut jopa tunneilla, mutta iiks kun jännään siellä selässä). Olen kotoisin koiraurheilupuolelta ja jostain syystä eksyin joskus blogiisi ja koukkuun jäin.

    Miten ihanan rentouttavan realistista ja lähes KAIKKI jutut voi kääntää yks yhteen koirapuolelle! Tunnen itseni ymmärretyksi, iso kiitos siitä :-D! Siis ihan auton sisustasta seuratoiminnan ja valkkujen kautta liittojen toimintaan. Varmaan eniten viime vuosiin nauroin Brett Kiddingin videolle, tällainen täytyy tehdä myös koirapuolella. Luen siis tulevaisuudessakin blogiasi ja huokaisen helpotuksesta; phuuuuuuuuh ja hih, onneks joku muu myös ei ota tätä eläinurheilua niin vakavasti.

    Huumorilla(!!), tiedolla, taidolla ja tyylillä! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *