Miksi ratsastan?

Kuinka usein olet esittänyt itsellesi tämän kysymyksen? Jos olet jo lopettanut harrastuksen, et varmaankaan riittävän usein. Ja toisaalta, vaikka kuinka sitä mietit, et oikein ymmärrä. Jos olet hevosenomistaja, rahaa pitää olla niin maan perkuleesti tai sitten hyvää tuuria. Mielellään molempia ja koko ajan. Uskon, että eräskin lajitoverini, hevosnainen, pohtii asiaa juuri nyt, odoteltuaan kevään kolmea varsaa, joista yksi jäi orvoksi, yksi kuoli ja yksi on nyt tehotarkkailussa. Mitä siinä voi sanoa? Nasta harrastus!

Eräs tuttu taas hankki hevosen ja laski tarkkaan miten hevonen tienaa itsensä takaisin, kun hän vuokraa sitä ulos. Kunnes hevonen alkoi ontua ja teki sitä saman tien 8kk. Eli turha haaveilla tienaamisesta samassa lauseessa hevosharrastuksen kanssa.

Minä muistan ne lukemattomat kilometrit, jotka olen polkenut hevosten takia. Toisinaan poljin 10 kilometriä vain siivotakseni karsinoita ja harjatakseni hevosia, toisinaan pääsin jopa selkään. Erittäin monta kertaa poljin itku kurkussa kotiin, koska tunti oli ollut niin hirveä. Koin epäonnistuneeni täydellisesti, opettaja huusi ja marmatti ja minä potkin je heiluin ja hevonen teki mitä tykkäsi. Ehkä se olisi silloin pitänyt lopettaa, mutta joku sinne aina veti. Joka jumalan viikko poljin aivan yhtä innoissani tallille. Ensimmäisenä tapasin tietysti kaikki tallikaverit. En tiennyt heidän siviilielämästään mitään, mutta olimme parhaita kavereita tallilla. Kuuluin ryhmään. Kukaan ei myöskään ollut niin merkillepantavan lahjakas, että olisi aiheuttanut kateutta. Yhtenä päivänä onnistui yksi, toisena toinen.

Ihan sama onko se edes oikea hevonen. Tämänkin kanssa lepertelin lomamatkalla ummet ja lammet.

Ihan sama onko se edes oikea hevonen. Tämänkin kanssa lepertelin lomamatkalla ummet ja lammet.

Edellisen hevoseni Jaskan ostin ihmiseltä, jolla oli molemmat ranteet poikki. Oli pudonnut rodeossa kyydistä. Ei vissiin kellot kilisseet? Kättä päälle ja käsirahaa! Kyllä, hän on mun! Jaska veteli hermonsa menetettyään semmoisia kevätjuhlaliikkeitä jopa koulutunneilla, että kouluopettajamme Minna huuteli hajusuolaa. Siis katsoessaan. Selkään ei suostunut nousemaan, mokoma.

Erityiset onnistumiset ratsastuksessa voidaan kevyesti laskea muutaman käden sormilla, niin hintsusti niitä on. Se kielii eittämättä siitä, että en ole pohjattoman lahjakas, mutta myös siitä, että joku ihmeellinen siinä vetää puoleensa. Toissa keväänäkin vedin ehkä elämäni hienoimman metrin radan Pullukalla, mutta se perhana pysähtyi uusinnan vikalle esteelle. Ja silti muistelen kisaa merkittävänä onnistumisena. Me oltiin vaan niin sairaan hyviä siihen asti.

Golfaajat taitavat olla yhtä pimeitä. Hinkkaavat housut suhisten nurmikenttää ristiin rastiin täydellistä lyöntiä odottaen. Melko samoilla akseleilla vedellään. Paitsi että tämä maila elää.

Välittyykö tästä kuvasta millään lailla onni?

Välittyykö tästä kuvasta millään lailla onni?

Ensi kerralla kerron viheliäisestä harrastuksesta, johon opettajani minut raahasi – jumppa ratsastajille! Hikeä, joka paikkaan tunkevia koiria ja kipeitä ihmisen osia. Kaikki tämä på svenska. Till återseende! Vai miten se oli.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *