Minäkö muka vino

Katsokaa kykyjäni! Osaan melkein!

Katsokaa kykyjäni! Osaan melkein!

En tiedä mikä teidän mielestä on raivostuttavinta, mutta meikäläisen top 5:ssa on hevosen ja itsen vinous. Varsinkin kun on omasta hevosesta kyse, niin mitä todennäköisimmin vinouden on aiheuttanut ihan itse. Ja oman itsen suoristaminen on jo melkoinen homma, mutta suoristapa vielä kopukkakin! Hyvää joulua vaan sitten.

Joskus vuosi sitten ratsuttaja-Ope hinkkasi Pullukkaa kerran viikossa. Hän sanoi, että Pulde menee heti hienosti, kun sen vaan saa suoraksi. Että muuta ei tarvita. Mutta sen suoraksi saaminen vaatikin sitten enemmän kuin vartin. Oma motoriikka jäi jo ajat sitten maneesin katsomoon.

Ope ja Pulde.

Ope ja Pulde.

En voi sanoa iloitsinko viime viikonloppuna, kun katselin tuomaritornista verkkaavia ratsukoita. Tavattoman moni nimittäin laukkasi täsmälleen samalla tavalla kuin Pullukainen – pylly pikkuisen sisällä. Teki mieli koko ajan huutaa, että pylly ulos, mutta samalla tiesin, että ei se noin vain heitä sitä pyllyä sisään, se vaatii kokonaisvaltaisen tasapainon muutoksen. Nyt kun Pullukka ja lapsi ovat alkaneet käydä YHDESSÄ KOULUTUNNEILLA, hommaan on alkanut hiipiä muutos. Mitä tästä opimme? Siirry Katja sivuun, kun tajuat olevasi tiellä.

Viime viikollahan käväisin sillä kivalla Masa-Petterillä maastossa. Niin oli kiva kaveri, mutta kovin vinksallaan hänkin. Ja mikä pahinta, samaan suuntaan kuin minä ja Pullukka. Olisikin tuonut aivan liian suuren tyydytyksen suoristaa hevonen omalla vinoudella.

Kävin joskus vuosia sitten siinä ratsastussimulaattorissa. Sen mukaan olen lähes piikkisuorassa, aivan yhtä paljon oikealla ja vasemmalla. No kyllä kai, jos ei tarvitse neuvotella mistään ja hevonen menee ainoastaan suoraan. Koin hetkellisen menestymisen tunteen joka katosi heti kun pääsin takaisin oman hevoseni selkään.

Olen nyt jo alkanut hyväksyä sen, että hevoskuiskaaminen on parempaa osaamistani. Kuntosaliharjoittelun myötä lonkkanikin kipeytyi niin, että nyt en saa edes mennä koirien kanssa liian vaikeaan maastoon puhumattakaan hevosen selästä. Pitää odotella otollisempaa hetkeä. Niinpä keskityn viemään pikku-Hilpan tarhakavereineen Kyvyt esiin-tapahtumaan – MITÄ HELVETTIÄ, HUOMENNA! Joten luvassa nasakkaa raporttia neljän 2-vuotiaan kanssa suoritetusta seuramatkasta Saloon. Jos ei minusta kuulu, olen kaiketi jäänyt niiden alle ja kuollut, mutta ei sitä kannata surra: kuolin ihan varmasti onnellisena.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *