Miten minusta tuli hevoshullumpi, osa 2

Jäätiin viime jaksossa siihen kohtaan elämää, kun vaihdoin koko lailla maisemaa. Muutin kotitalostani omilleni Helsingin keskustaan. Huh. Oli siinä maalaistollolla ihmettelemistä, mutta onnistui se citiytyminen ihan hyvin. Noihin aikoihin myös allergiani paheni, joten oli jotakuinkin pätevä syy vältellä hevosia. En vissiin maininnut, että olin koko nuoruuteni aivastellut aamusta iltaan, mutta periksi ei annettu, koska oli hevosista kyse.

Tähän mennessä ratsastukselliseen uraani olivat merkittävästi vaikuttaneet seuraavat henkilöt: Chrisse Fagerström (Poni-Haka), Maiju Leminen (Aulanko), Leena Jotain (Aulanko), Tarja Koivurinne (E-VR), Tarja Koivurinteen isä (E-VR), Kirsti (E-VR), Zive Kivelä (Ylästön talli) ja Stolle (JRS). Moni äsken mainituista oli melko raakoja naisia, joita pelkäsin ihan kauheasti. Se oli silloin ihan normaalia. Tuskin ne sitä tajusivat, että mä olin aina ihan paniikissa. Moni haukkui minua homeperseeksi ja ties miksikä, ja minä vaan ihailin. Erityisesti yritin tulla Maiju Lemisen kaltaiseksi. Ehon tallilla käydessäni myös ihailin Juhania niin kovasti, että meinasin aina ruveta itkemään, kun se puhui mulle. Oli siinä kyyneleissä pitelemistä.

Kaivohuoneella työskennellessäni 90-luvun alkumetreillä tutustuin erääseen nuoreen naiseen, joka piti tallia Keravan kulmalla. Kävin hänen luonaan ottamassa kontaktia hevosiin muutaman kerran, kunnes yöelämä vei taas.

Ihan kunnolla takaisin selkään kipusin vasta 1998 Leppävaaran ratsastuskoulussa. Ajasta ei ole kuvia, mutta oikein kiva opettajani Tiina on yhä facebook-kaverini. Näihin aikoihin myös toverini Ännä (nimi muutettu) villiintyi uudestaan vanhasta harrastuksestaan, ja kertoikin löytäneensä meille soveliaan ylläpitohevosen Soneran intrasta, olihan hän siellä ansiotyössä. Hevonen asui Nurmijärvellä, oli iältään 21 ja nimeltään Korppu. Vanha kouluveijari, pikku ruuna. Ei kun kättä päälle sitten vaan! Vuokrasimme hevon puokkiin. Ännän työt sittemmin imaisivat hänet niin kokonaan, ettei tallille jäänyt aikaa. Niinpä heppa luiskahti minulle. Korppu siirtyi sittemmin vähin äänin kokonaan minun huostaani. Lupasin omistajalle, että äijän ei tarvitse enää koskaan muuttaa mihinkään. Kerran tosin meinattiin muuttaa yhdessä taivaaseen, kun meitä ajoi hirvi takaa. Ihan totta! Ja varmaan sanomattakin selvää, että olin tuolloin raskaana. Korppu oli luottomies!

Maailman hienoin herra, Herra Goraj (Korppu). Osasi kuulemma helppo A:n, kun sille kuiskasi sen.

Maailman hienoin herra, Herra Goraj (Korppu). Osasi kuulemma helppo A:n, kun sille kuiskasi sen.

Kävin jossain vaiheessa Korpulla jopa tunneilla, ja kenties hevo ei ollut aivan vetrein mahdollinen, koska opettajani alkoi kauppaamaan minulle uutta hevosta. ”Tarttet semmosen pelin,” sanoi ope. Minä siihen, että ootetaan ensin, että tämä kuolee. Noh, ei siinä montaa kuukautta mennyt kun ope soitti, että nyt on pihassa semmonen heppa, että jos testaat sitä, ostat ihan varmasti. Ajattelin, että ollaanpa sitä nyt itsevarmoja. Korppu myös eli ja voi yhäti hyvin, joten mitä ihmettä. Yhtenä lauantai-aamuna sitten testasin hevosta nimeltä Charly’s Angel. Olin max 5 minuuttia selässä kunnes sanoin: jep. Ostin hevosen. Elämääni tuli Jaska. Ostin Jaskan ihmiseltä, jolla oli molemmat ranteet poikki. Oli pudonnut selästä. Hups.

Kuva Talvioiden lämpimästä maneesista. Eihän me talvella sellaista kestetty. Jaska <3

Kuva Talvioiden lämpimästä maneesista. Eihän me talvella sellaista kestetty. Jaska <3

Rakkaat Jaska ja Taisto-pumi, tuo Pustan ovikello.

Rakkaat Jaska ja Taisto-pumi, tuo Pustan ovikello.

Seuraavina vuosina tutustuimme Jaskan kanssa Kiloon, Nurmijärveen, Tepon tunteihin, Minnan tunteihin, aluekisoihin ja rodeoon. Myös kenttäratsastuksen aluevalmennuksessa meidät nähtiin. Niinisalon leirillä Jaska meni koko viikon aikana n. kolme askelta käyntiä. Melko virma oli hän. Kahden hevosen loukussa taisin olla vuoden verraan, kunnes Korpun elämä päätettiin muuttaa taivaiseen muotoon. Herra oli silloin 29 ja lähti levollisesti kohti vihreämpiä laitumia. Jaskan kanssa ehdittiin vielä käydä muutaman ähkyt läpi kunnes hän siirtyi ajasta ikuisuuteen saatuaan iskun takapolveen. Murtunuthan se oli. Kaveri oli jysäyttänyt tarhassa. Jaska jäi Viikin eläinsairaalaan. Jos olette nähneet Viikin aulassa melko syvät raapimajäljet, ovat ne Jaskan tekosia. Hokeilla raaputteli ne siihen aikansa kuluksi.

Jaskan jälkeen meinasi loppua koko homma. Jakelin varusteita ympäri kyliä ja myinkin jotain. En halunnut edes nähdä muita hevosihmisiä, niin koville otti. Noin vuoden surtuani puhelin soi. Eräs hevosenomistaja soitteli, että voisitko tulla hölkkäämään meidän hevolla, se tarttisi liikuntaa. Siitä se ralli taas lähti päälle. Ensin yhdellä tallilla, sitten toisella. Nelisen vuotta sitten aivan toinen hevosenomistaja soitti, että voitko käydä hölkkäämässä hevosellani, kun olen itse viimeisilläni  raskaana. Jo vain. Hevonen oli vaikea kuin mikä, aivan ihmeellinen. Hyppäsi kuin enkeli, mutta muuten NIIN omituinen. Noin kerran kuussa se väläytteli hyviä puoliaan. Nyt se heppa on minun. Se on Pullukka. Ja loputhan te tiedättekin.

Oho, unohdin avata silmät.

Oho, unohdin avata silmät.

Ja kumma juttu muuten: allergia on kokonaan hävinnyt.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Mukavaa luettavaa!! Kaikki ne ihmeelliset kiemurat minkä kautta saitkin niin ihmeellisen hevosen omaksesi :)! Ja se allergiajuttu… sinun kohdallasi se siedätys vihdoin tuotti tuloksia :D! Hyvää jatkoa!

  2. 2

    Jrs sanoo

    Stolle! Herranjestas että häntä pelättiin. Mitä lie ollut, parikymppinen tytönhupakko kai, mutta meidän 10+ silmissä Jumalasta seuraava.
    Aston,Hannes,Reetta,Bamse,Nisti (!),Luukas.. oi niitä aikoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *