Miten tullaan huipuiksi ja kuinka pysyn pois tieltä

Valkku inisee, muuten menee hyvin.

Valkku inisee, muuten menee hyvin.

Kuuntelin tänään autossa selostustoivekonserttia. Se oli hauska: ihmiset sai toivoa selostusta, joka on jäänyt mieleen. Suuri osa oli tietty jotain maailmanmestaruuksia, seurasi hirveä huuto. Merkille pantavaa oli se, että suuri osa toiveista osui menneille vuosikymmenille. Aika laihasti ollaan niitetty kultaa tässä lähiaikoina. Ja silloinhan ongelma on huippu-urheilussa. Ratsastuksessa se on jo huomattu ja nyt yritetään hirveällä hösällä saada kakkamme takaisin kokoon. Miss on uusi Kyra, uusi Piia Pantsu, entäpä Chrisse Wegelius? Perhana, nyt vene vuotaa jostain kohtaa.

Samaan aikaan valtavat määrät eilispäivän hevostyttöjä aloittaa uudestaan ratsastuksen ja villiintyy täysin. Tallit kansoittuvat aikuisista, jotka haluavat hevosten värittämää laatua elämäänsä. Ennen vanhaan jos tallilla oli joku aikuinen, se oli joko a) ratsastuksenopettaja tai sen mies/vaimo, b) jonkun äiti tai isä tai c) outo. Jos kyseessä oli outo, se oli tuntilainen. Aikuisten tuntilaisten selän takan supistiin aina hirveästi. Oli tosi noloa, että joku aikuinen ei osannut ratsastaa paremmin kuin minä. Miten se kehtasi mennä tunnille? Varsinkin aloittelevat miehet oli AIVAN outoja. (Maximum respect heille!)

Huomasin, että yksi talli meidän lähellä vaihtoi hiljattain omistajaa. Nyt siitä tulee kuulemma talli, jossa ”lapset saavat ratsastaa.” Oho. Aika käänteentekevä idea. Että lapset hevosen selkään? Uskon, että siitä tulee valtava hitti. On ihan elintärkeää, että lapset pääsevät selkään, jos ne sinne haluavat. KOROSTAN: JOS NE SINNE HALUAVAT. On aika paljon (liikaa) äitejä, jotka tyrkkäävät kupeidensa hedelmät ponin selkään, vaikka hedelmä itse leikkisi mieluummin vaikkapa aseilla. Sitä on tuskallista seurata. Ylipäänsä suurin este uuden ratsastajapolven tiellä on hullut vanhemmat. Mistä niitä oikein kumpuaa? Jos kuuntelee lasten ratsastuksenopettajia, niin onhan ne vanhemmat aivan sekopäitä. Ja kas, tunnenkin pistoksen sydämessäni: kun lapsein aloitti alkeiskurssin, olin kentän laidalla huikkaamassa ohimennen neuvoja JOKA KERTA KUN RATSUKKO PYYHKÄISI OHITSENI. Niinhän se lapsi tietysti oppii ratsastamaan, kun minä huutelen (kuiskin) siitä kentän laidalta! Ja kotimatkan toki selitin turvavöihin köytetylle lapselle, kuinka istunta on tärkeä. Voi perse. Onneksi havahduin ja päästin ns. kissan ulos. Käytännössä otin koiran ja tein sen kanssa aina vajaan tunnin lenkin sillä aikaa kun lapsi harjoitteli ratsastusta AMMATTILAISEN opastuksella. Win-win.

No niin. Seuraava askel vanhemmalle on olla sekoilematta valmennuksen kanssa. Tehtävänä on hoitaa muonitus, rahoitus ja kuljetus. Ja jos lapsi meinaa ruveta änisemään, sanotaan sille, että haluutko sä tätä vai et? Jos haluut, niin suu suppuun. Huipulle on pitkä matka, pupuseni. Uskon, että aika nopeasti valkenee haluaako lapsi OIKEASTI huipulle. Kontion Juuli on aika hyvä esimerkki siitä, että kun vietti vie, löytyy myös tie. (Samaan aikaan kammottava esimerkki siitä, kuinka kaikki voi romahtaa yhden perkuleen parisuhteen takia. Mutta uskon, että parempaa on tulossa!)

Siis vanhemmat: lopettakaa se sekoilu ja antakaa lastenne harrastaa! Ei siinä teitä tarvita kuin kuskaamaan! Jos lapsi ei pärjää tallilla ilman äitiä, ei se ole vielä valmis koko hommaan. (Eri juttu tietty jos on omia heppoja.) Mutta älkää paapoko ja lakaisko tietä lastenne tieltä, jos haluatte niistä huippuja. Älkääkä varsinkaan käykö huutamassa kellekään niiden puolesta. Mikään ei ole sen nolompaa. (Paitsi äidin alastomuus.)

Jos aikuisesta elämästäsi puuttuu sisältö, hanki hevonen! Ei puutu kauaa. Anna lapsen hoitaa omat hommansa. Sieltä ne huiput sikiää.

 

Kommentit
  1. 1

    Katjuska sanoo

    Ensimmäinen tyttören ratsastustunti alkoi kommentilla: ”yli-innokas äiti jo satuloi ponin”. Nyt sujuu paremmin kun täti-ratsastaja käy itsekin tunneilla, näin saa hoitaa niitä ihania polleja eikä tarvi napata tyttären suloista ponia itselle hoidettavaksi

    Ja PS. Onhan vain hyvä blogi! Iskee ja uppoaa!!!

  2. 2

    Bönde sanoo

    Kerronpa nyt asiasta joka on pitkään mietityttänyt: ystävä- ja tuttavapiireissäni on neljä ratsastuksenopettajaa, joista kolme on minulle ihan avoimesti kertonut inhoavansa lasten opettamista. Nämä kaikki kolme ovat myös itse äitejä. Yhden tallille ei oteta lapsia ollenkaan, toinen osti poneja ”pakosta”, koska lasten tunteja kyseltiin niin paljon ja piti saada lisää asiakkaita. Kolmas halusi sennutallin, mutta asiakkaiden puutteessa joutui järjestämään ponitunteja. Tosin ei opeta lapsia itse, vaan tunnit pitää harjoittelija.
    Omat lapseni ovat innokkaita ratsastamaan, toistaiseksi ollaan talutus -tasolla. Mietinpä vaan että siinä vaiheessa kun lapset haluavat tunnille, onpa vaikeaa löytää sellainen talli minne lapset ovat ihan oikeasti tervetulleita! Tällä seudulla ei talleja ole ihan joka notkossa.

    Tuntuu olevan aika yleistä tämä lasten ”inhoaminen”, ei tarvitse kuin Hevosnetissä piipahtaa kun selviää miten kamalia lapset ovatkaan. Lasten pitää ensin kasvaa aikuiseksi ja sitten vasta mennä tallille kaiken osaavina… Meiltä puuttuu kokonaan Ruotsista ja Briteistä tuttu pony club-kulttuuri, valitettavasti.

    • 2.1

      Anette sanoo

      Tämä on kyllä omankin kokemuksen pohjalta harmillisen totta. Ratsastin juniorina varsin laajan toiminnan omaavalla ratsastuskoululla ja siellä aikuisryhmiin satsattiin kovasti ja junnut/poniratsastajat meni sitten siinä sivussa. Voisin kuvitella että tähän ilmiöön on osansa sillä, että moni ratsastuskouluyrittäjä voi helpommin nähdä aikuisratsastajan suoraan ”maksavana asiakkaana”, kun taas junnuratsastajan harrastusta rahoittaa usein vanhempi. Lapsi ei itse ole suoranaisessa päätäntävallassa siitä missä ratsastaa, ja miten paljon. Aikuisratsastaja sen kun vie rahansa toiselle ratsastuskoululle, mikäli ei koe saavansa vastinetta rahoilleen tai ole muuten tyytyväinen.

  3. 3

    sanoo

    Katja, blogisi on huippu! Linkitin sen postaukseeni omalle blogisivustolle silkkisamettisakki.com kun eräs toinen bloggaaja jakoi minulle Blogger Recognition Award -tsempparipalkinnon.
    Mitä tulee tähän jälkikasvun työntämiseen hevosen selkään – hieno, viiltävä analyysi. Tosin vaikka omalle erityislapselleni hevoset ja tallimaailma on kaikki kaikessa, silti aika ajoin joutuu hänelle muistuttelemaan, että kesken pelin ei heitetä lekkeriksi. Tunneille mennään sovitusti, ja valmistellaan hevonen tunnille ja sieltä pois niinkuin kuuluu. Tsemppaamaan joutuu aika ajoin paljonkin -positiivisessa hengessä, tottakai. Meillä hevosen hajua löyhyteltiin kotona aika pitkään pojan kanssa ennen kuin mieskin keski-ikäisenä innostui itse nousemaan hevosen selkään. Ja harrastui vei saman tien mennessään. Ihanaa, että meille aivan tavallisille harrastelijapulliaisillekin on paikkansa ja sijansa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *