Mutta kun minä haluan vain hömpsötellä!

Tämä on kivintä.

Tämä on kivintä.

Selailin pikkuisen omia kirjoitelmiani ja petyin hieman. Olen kirjoitellut aika asenteellisesti siitä, kuinka pitää tehdä sitä ja pitää tehdä tätä ja aseta itsellesi tavoite sun muuta roskaa. Luettuani ne tajusin, miten tavattomasti tieto lisää tuskaa. Melko varmasti vammojakin. Mitä enemmän tietää mistä voi kiikastaa, sitä enemmän kiikastaa ja sitä vähemään uskaltaa harrastaa. Suokaa ateeksi, toivottavasti olette säästynet pahemmilta onnettomuuksilta.

Niinpä tartuin ystäväni toiveeseen, että voitko Katja kirjoittaa aiheesta ”Mikä ihmisiä voi vaivata”. Voin.

Uskon vakaasti, että seura tekee kaltaisekseen. Mitä enemmän hengaat ammattilaisten tai kilpailuhenkisten ratsastajien kanssa, sitä enemmän löydät vikoja omista toimintatavoistasi. Mitä enemmän höntsäät lupsakoiden maastoilijoiden kanssa, sitä lupsakampi maastoilija olet. Itse sijoitun tietysti sinne kriisiytyneeseen välimaastoon, joka haluaa yhtenä päivänä ilmoittautua olympialaisiin ja seuraavana laittaa tammansa taas paksuksi.

Kertokaa minulle nyt viisaat, että jos haluan vain maastoilla ja ihailla maisemia, tuleeko hevosestani selätön kompura, joka kuolee ennen aikojaan? Vai löytyykö moiselle elämäntyylille puolustajia myös ammattilaisista? Voiko hevonen pysyä hyvänä, vaikkei sitä läpiratsasteta tasaisin väliajoin?

Olen kutakuinkin syntymästäni lähtien halunnut entää pellolla omalla hefoisellani niin, että koirat kiitävät rinnalla. Olen toteuttanut sen unelman. MIKÄÄN ei ole hienompaa, kuin jengi johon kuuluu hevonen, jonka korvat ovat erityisen pystyssä ja koirat, jotka kekkaloivat ympärillä. Voi melkein kuulla kun ne nauravat kaikki ääneen. Vihdoinkin se lehmä tajusi tuoda meidät tänne. Kerrankin olen kiitelty henkilö. Vielä astetta hienommaksi meininki menee, jos on mahdollista röhnöttää hevosen selässä ilman satulaa ja kopukan päässä ovat kuolaimettomat suitzet. Silloin ei edes pyllyn alle kiehnäytyvä lumi ota päähän. Jotenkin kaikilla on hyvä meno. Jos harrastaa pelkkää hyvää menoa, niin miten meidän käy? Tullaanko liian onnellisiksi? Salama iskee?

Olen nähnyt myös hevosen, joka nauttii työnteosta. En nyt muista milloin, mutta nähty on. Erityisen onnellinen se oli silloin, kun hommat lopetettiin, vapaassa käynnissä. En ole varma johtuiko se siitä, että vihdoin tämä rimpuilu loppui vai siitä, että liikunnan aiheuttama endorfiini valtasi kerralla koko kropan. En missään nimessä ylenkatso liikunnallista kunnianhimoa, yritän vain saada hyväksyntää omalle laiskuudelleni.

Eikö aikojen alussa kentällä ratsastaminen tähdännyt juuri siihen, että osataan sitten hallita heppaa kentän ulkopuolella aka maastossa? Mitäs sitten, kun se on hallussa? Olenko valmis? Nyt nimittäin olen. On luottamus, hallinta ja hieno fiilinki. Vain asiallisen pyöreä muto puuttuu. Mistä niitä saa?

jengi1

Kommentit
  1. 1

    Erin sanoo

    Olen aina ollut tyyppi joka menee sieltä mistä aita on matalin. Koulussa tein reippaasti töitä mutta viimeistely aina jäin. Saatoin joskus tehdän kovastikin töitä mutta tulos oli sama kuin olisin tehnyt vähä töitä.

    Luuli pitkään yli 20v asti etten opi hirveän hyvin mitään eikä minulla ole itsekuria ja luovutan heti. Lähdin tauon jälkeen valmennustunnille naureskellen ”pitäähä sitä yrittää” ”en kuitenkaan opi mitään” ”heh minä vanha (24v) muka jotaki oppisin haha”. Kaksi eka valkkaa ajattelin että herrajumala ei tämä näin vaikeaa voi olla – missä mun lonkka? Häntäluu? Pohje? Lavat?. Jostain syystä jatkoin silti valmennuksessa käymistä. Saatoin sanoa opettajalle että tehdään jotain hauskaa nyt ja niin minä maksoin 60€ hyvillä mielin ja ratsastettiin ilman jalkkareita.

    Yhtäkkiä opin asioita, huomasin että kehityin. Aloin vaatimaan itseltä paljon ja no silloinhan kaikki menee huonosti. Itkin itsekseni että olin niin paska. Valmentaja näki että kerään itselle paljon paineita. Huomasin että opin ja vaadin itseltä tosi paljon. En tajunnut että olen kunniahimoinen ennen kuin valmentaja sen mulle kertoi. Vai onko se kunnianhimoa jos on valmis tekemää käyntityöskentelyä vaikka tunnin. Henkisesti olen varmaa ikuinen aloittelija. Yhtäkkiä vaadin itseltäni täydellsyyttä maailman vaikeimmassa lajissa.

    Tajusin onneksi alkaa ajattelee, että otetaan rennommin ja kaikki sujui taas paremmin. Jatkan/jatkoin valkoissa käymistä. Minulla on ihana valmentaja joka on kiinostunut kaikista ratsukoista – taivoitteella ei väliä. Halusin itselleni tavoitteen. Kisat ei houkuta sillä jännitä valkkojenkin alkua aina tai joskus perus ratsastuskerta uuden hevosen kanssa jännittää (tai ehkä joku tutustumisluokka voisi olla jees.). Tai kyllä mä jo yhden kanssa kisoista vähän haaveilin, mutta hevonen meni ja kuoli.

    Kun olen ottanut uusilta ohjaajilta tunteja kerron heille, että tavoitteena ei ole kisat vaan ”rento hyvä ratsastus”. Sitä minä halua, sitä tunnetta kun tanssin hevosen kanssa. Vaikka oppisin kaikki koulumaailman hienoudet niin minulle riittää että saan niistä nautti yksin.

    Voitan myös henkilökohtaisia mestaruuksia monet kerrat kun ratsastan (mulla on jopa taika hanskat joilla niitä parhaiten voittaa). Se on niitä itsensä voittamisen hetkiä.

    Hiljattain keräsin taas ison kasan paineita itselle ja kaikki alkoi taas mennä huonosti. Sitten taas päätin että no niin käyn ”Vain” liikuntaa antamassa hevoselle ja itselle – ja homma toimi paremmin.

    Minulla on laukannosto kriisi, koska ex ravurit teininä ajettiin laukkaa. Ressaa sitä laukkaa niin paljon että ravikin leviää käsiin. Olenkin päättänyt että hitto vie laukkaan sitten kun sille on hyvä aika ja valmentajan kanssa sitä yhdessä harjoitellaan.

    Minusta ratsastajat voisi myös miettiä miksi harjoittelen? Kenelle harjoittelen? Harjoittelenko valmentajalle vain? Minä olen sanonut mun valmentajalle, että sori en treenaa häntä varten (nimittän sitäkin näkee että äkkiä pitää alkaa harjoittelee kun kohta on valmenus ? ).

    P.s Olen vanha puskaratsastaja, mutta maasto ei houkuttele minua enään – mutta eihän se haittaa vaikkei olisikaa mun juttu, sillä minä jaksan pyöriä kentällä 🙂

    • 1.1

      katjastahl sanoo

      Erittäin hyvä kirjoitus. Merkittävästi parempi kuin omani. Jään miettimään ja ehkä osaa itsekin kirjoittaa aiheesta jossain vaiheessa.

      • 1.1.1

        Erin sanoo

        Kiitos sulle oikeasti vastauksesta. Kirjoitan huonoa Suomea mutta hyvää (siis epäselvää) Somea. Asiaa olisi tuhannen paljon ja blogia olisi kiva pitää, mutta kun en minä jaksa kirjoittaa. Ajatus juoksee nopeampaa kuin sormet kerkeää järkevästi kirjoittaa. Erityisen paljon kiinostaa aihe, siitä miten ihmisen henkinen hyvinvointi/olotila voi vaikuttaa ratsastamiseen. Miten ratsastus voi auttaa ihmisiä arkielämässä. Minulla on nykyää sitä pitkäjänteisyyttä ja tiedän että voin oppia asioita jos haluan. Jaksan enemmän harjoitella enkä luovuta helposti.

  2. 2

    Kati sanoo

    Mun mielestä on vallan hienoa jos haluaa olla vain puskaratsastaja ja maastoilija. Siinä ei ole yhtään mitään väärää painella vaikka vain ja ainoastaan pellolla täysiä laukkaa kevyessä istunnassa tai töpsötellä metsäpolulla ilman satulaa päivät pääksytysten. Sehän on ihanaa! Ongelmat tulevat siinä kohti vastaan, kun puskaratsastaja haluaakin olla kouluratsastaja pelkällä metsäkävelytreenillä. Sitten sen hepan fysiikkakin haraa vastaan, kun peräänanto syntyy ohjista vetämällä ja harjoitusravissa painellaan kannukset soiden hevosen jäykistyneen selän päällä.

    Joku on joskus sanonut että ”on eläinsuojeluteko opetella ratsastamaan oikein”. Siihen mottoon pyrin itse luottamaan 🙂

  3. 3

    sanoo

    ”Olen kutakuinkin syntymästäni lähtien halunnut entää pellolla omalla hefoisellani niin, että koirat kiitävät rinnalla. Olen toteuttanut sen unelman. MIKÄÄN ei ole hienompaa, kuin jengi johon kuuluu hevonen, jonka korvat ovat erityisen pystyssä ja koirat, jotka kekkaloivat ympärillä. Voi melkein kuulla kun ne nauravat kaikki ääneen.”

    I can feel you! Lisätään vielä varsa jengiin mukaan, niin kaikki on täydellistä 😉 http://1.bp.blogspot.com/-AVInxC_yMdU/UaTTzEYSu-I/AAAAAAAAHLM/A32JG8KBsB8/s1600/possujuna1.jpg Riimu päässä vihreällä pellolla, ilman satulaa, kaksi koiraa ja varsuli mukana. Oli muuten niin kuuma, että sortsit jalassa ja bikinit päälläkin vielä ratsastelin. Voiko olla enää parempaa?!

    Ja kyllä, täältä löytyy 24-vuotias hevonen, jota ei ole oikeastaan ikinä kunnolla treenattu tai läpiratsastettu. Ilman kenttää elettiin vajaa kymmenen vuotta pelkästään maastoillen. Väliin on myös mahtunut pitkiä kausia, kun hevosta ei liikutettu oikeastaan mitenkään. Viime vuosina on välillä käyty kentällä kääntymässä, ja pellolla yritetty muka jotain kouluntynkää vääntää. Pääasiassa kuitenkin puksuteltu maastossa menemään ja ajettu paljon. Ja hevosella on jalat kunnossa, päänuppi kunnossa ja kroppa kunnossa. Varsoikin siis vielä 21-vuotiaana 🙂 Niin ja on täällä myös 25-vuotias toinen tamma, joka on sairastanut nuorena kaviokuumeen, ja jota ei ole koskaan liikutettu mitenkään muuten kuin maastoillen (selästä ja kärryiltä). Molemmat ovat tosin kylmäverisiä harrasteponeja, liekö sillä vaikutusta asiaan..?

  4. 5

    Höntsäilijä ja poika sanoo

    Loistava aihe Katja! Tää tasapainon löytäminen on varmasti maailman vaikein homma niin kun tietysti elämässä muutenkin. Mä muistan elämänviisauden vanhemman hevosmiehen suusta: Tärkeintä ei ole se mitä sä teet hevosen kanssa, kunhan teet. Tällä mä olen menny ja nyt kun viidestoista vuosi kavioliittoa tamman kanssa on meneillään ja saan ihan vaan tehdä, välillä hiki selässä puurtaen ja välillä höntsäillen pojan kanssa tandemina pitkin peltoja ja ne nauravat koirat vierellä, voin todeta että tää on sitä parhautta. Kun on onni omistaa hyvä hevonen.

  5. 6

    johanna sanoo

    Minä olen nähnyt työtään rakastavan hevosen, viimeksi tänään. Korvat tötteröllä joka askel. Vaan on ravihevonen. Ja tekeepä paljon raskaampaa treeniä kuin moni ratsuista koskaan…
    Kyllä sen ratsunkin treenaamisen voi tehdä nautittavaksi sille hevoselle. Löysää sitä nutturaa ja nauttii itse siellä selässä joka askeleesta ja muistaa antaa vaihtelua sen hevosen treenikn. Kouluhevosen lukot avataan hyppäämällä ja estehevonen päästetään välillä maastoesteradalle..tai uimaan.. mutta pidetään se tavoite omassa mielessä niin ei harhauduta haihattelemaan. Voihan ratsastajan tavoite omalla hevosellaan olla vaikka että pystyy ratsastamaan laukanvaihtoja tai hyppäämään 90cm jumppasarjaa, kyllä noitakin tavotteita varten tarvitsee harjotella…sitten kun ne savuttaa, keksii uuden tavoitteen. Eikä tarvitse ajatella kilpailevansa. Piffiä voi harjotella ilman kilpailullisiakin tavotteita (harva hevonen edes piffaa sillä tasolla että voisi esittää sitä koskaan valkoisten aitojen sisäpuolella, mutta mitä siitä?) !
    Ter. Asettanut juuri tänään uuden tavoitteen shetlanninponinsa treenaamiseen 😉

  6. 7

    tätihevoshullu sanoo

    Katja, sinulla kun on kirjoittajan lahja, kirjoittaisitko joskus hevosten äänellään viestinnästä? Varsan hirnahduksista, aikuisen hevosen erisävyisistä hörinöistä ja hirnumisista /hirnumattomuudesta. Puhinoista ja pärskimisistä olen blogeista kyllä lukenut mutta vähemmän orien, tammojen ja ruunien (persoonallisista) hirnumisista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *