Ole lapsellinen ja älytön, pysyt nuorena!

Afro1

Täysii! Kuvissa lapseni ja poni Afrodite. Kuva: Emmi

Ollapa vielä nuorisolainen! Muistan vieläkin miten oli maailman makeinta, kun laukattiin. Kun oli ensimmäiset kymmenet kertaansa mennyt ravia ja käyntiä ja kun sitten koki ensimmäiset laukkansa. En unohda sitä ikinä. Paikka oli Aulangon ratsastustalli Hämeenlinnassa, vuodesta en voi olla varma, mutta 70-lukua se oli. Oltiin muistaakseni oltu jollain pienellä porukalla maastossa, kun marisin siellä Aapo-ponin selässä, että miksei me laukattu. Ilmeisesti opettaja sitten kyllästyi kuuntelemaan vikinääni ja ohjasti meidät tallin viereiselle niitylle. Siellä minulle annettiin laukannosto-ohjeet ja kehoitettiin ryhtymään hommiin. Poni kipitti aikansa kiitoravia ja luiskahti sitten vahingossa laukalle. Opettaja huusi ”nojaa taakse!” ja kun nojasin, pääsin ensimmäisen kerran elämässäni mukautumaan laukan rytmiin. Se oli hienointa mitä on. En ole vieläkään kunnolla toipunut siitä.

Afro2

Afroditen lainasta kiitokset Helille, Iipulle ja Riikalle! kuva: Emmi

Laukan hurma jatkui pitkään. Tunneilla tuli kitistyä aina jos ei laukattu. Se oli huono tunti. Yhdellä tallilla me hoitajat päästiin open kanssa usvattamaan hepoilla oikein kunnolla. Saatoimme laukata jopa kilpaa kotiin (!). Sen jälkeen kaikki vähäisempi tuntui ihme nössöilyltä. Seuraavassa vaiheessa kuvaan astuivat esteet. Se oli seuraava rakkauteni, vaikka monesti esteradalla vaikein pointti olikin pitää poni laukassa.

Sitten tulin aikuiseksi ja aloin jahdata peräänantoa. Melko monet kerrat kadotin ratsastamisen riemun yrittäessäni näyttää muille miten makeasti tässä mennään. Ei käynyt mielessäkään, että ehkä se ei vaan tänään onnistu, minä en välttämättä ole syypää. Ratsastinhan tuntsareilla, jotka saattoivat hölkätä neljäkin tuntia päivässä (ilman että tuli edes hiki).

Hevosen kanssa saatava ilo muuttui hoitopuolelle siinä vaiheessa, kun omien kykyjen rajat NÄYTTIVÄT tulevan vastaan. Olin sitä mieltä, että en ole paras, joten olkoon koko paska, minä alan loistaa hoitajana. Ja loistinkin! Jestas sitä hoitamisen määrää. Ja uhrautumisen. Ei huonoja fiiliksiä siitäkään ajasta.

Afro4

Huppis. Huhupuheiden mukaan kun poni oli tulossa perheeseen, eräs perheen lapsista kysyi oliko ponin nimi Antikristus. Ei ollut.

Tänä päivänä seuraan melkein samaa kuviota tyttäreni puolelta sillä erotuksella, että hänen ei ole koskaan tarvinnut etsiä hevosia hiekkatiellä näkyvien kavionjälkien perusteella. Niitä on ollut käsillä koko ajan. Juuri tänään kertoilin tyttärelle, kuinka me kaverin kanssa pakattiin pikkutyttönä harjat kassiin ja lähdettiin fillareilla etsimään hevosia. Jos joku löydettiin, kysyttiin saadaanko harjata se ja usein saatiin. ”Ettekö te tehneet mitään muuta?” kysyi tyttäreni. No ei, ne oli monesti ravureita. Harjaaminen riitti. se oli ihanaa.

Afro5

”Mikä meni pieleen?”

Olen vakaasti sitä mieltä, että aikuisten pitäisi enemmän hiippailla ilman satulaa ja laukata täysillä (siis jos uskaltaa, jollei uskalla, niin ei tarvi). Pienimuotoinen kreiseily tuo väistämättä uutta väriä koko touhuun. En voi uskoa, että heppa pahastuisi jos joskus tehtäisiin vähän toisin. Enkä toistaiseksi ole törmännyt hevoseen, joka ei haluaisi laukata täpöllä. Ja jos itse on liian aikuinen moiseen, niin antakaa niiden nuorisolaisten häröillä! Se kehittää tasapainoa, järkeä ja harkintaa. Ensin pitää kokeilla, että osaa sitten varoa, isona.

Afro6

”Laita yks sellanen kuva missä me mennään hyvin, eikä pelkkiä sekoilukuvia.” kuva: Emmi

Kommentit
  1. 1

    Anne Ojanen sanoo

    Itsekin Aulangolla ratsastanut pitkin puistokäytäviä keskellä talvea ilman satulaa ja täyttä laukkaa – ei tulisi enää keski-ikäiselle täti-ihmiselle pieneen mieleen! Oli 80- luvun alkupuoli ja oli juhlaa kun päästiin kaarihallimaneesiin ! Voi niitä aikoja…

  2. 2

    Dooris sanoo

    Minusta (= täti 40 vee) on edelleenkin makeinta kaahottaa täyttä laukkaa metsätiellä/pellolla/rantaniityllä, niin että vesi valuu silmistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *