Olen poniäiti ilman ponia – ja syön pullaa

16426000_1245308232223475_7396593593657646778_n

Tähän on tultu. Perheessämme on kaksi hevoshullua ja yksi aikuinen, joka maksaa koko potin. Toinen aikuinen maksaa pojan harrastuksen, joka tietenkin maksaa suurin piirtein satasen vuodessa. Hyvää joulu kaikille! Matkan varrella on tullut makseltua lapsen ratsastuskouluhommia ja siinä kupeessa omaa hevosta. Joskus se tuntui paljolta. Nyttemmin on taas mittasuhteet pompsahtaneet paikoilleen, kun olen kaukaa viisaasti teettänyt tammalleni lapsen, jotta siitä saadaan kivasti sitten seuraava hevonen perheeseen. Samaan aikaan olen seurannut sivusta kuinka lapsi on kehittynyt ratsastajana  ja olen koko ajan toivonut, että jossain vaiheessa se osaa mennä Pullukallakin. Nyt se hetki on tässä. Yhtäkkiä se onkin lapsi, joka ratsastaa Pullukalla paremmin kuin minä, ja minä olen TYYTYVÄINEN. Käyn salilla ja annan lapsen säätää hevosen kanssa. Maksan selkä vääränä valmennukset sun muut jutut ja hiihdän rinnalla risoissa kuorihousuissa. Jotenkin tuntuu, että tästä täytyy pitää kiinni, koska kohta se on takana. Sitten lapsi on jo lähtenyt johonkin maailmalle ja minä keventelen täällä taas kaikessa rauhassa.

Pullukka on nyt 16, ja kerrassaan kamalan onnellinen päästessään hyppäämään. Tänäänkin se oikein keskittyi suorittamaan tehtävät huolellisesti. Juuri koskaan en näe Pullukkaa niin onnellisena kun silloin, kun hän suorittaa hyppytehtävää. Ja se vaimea leuhkuus, kun se suorittaa kaiken moitteetta, ja ihmiset kentän laidalla ihmettelevät, että onpa se hieno. Itse olen repeämäisilläni liitoksistani, vaikka istunkin kentän laidalla ja pidän namipalaa taskussa ja loimea kädessä. Se on kunnniatehtävä.

Tältäkö se tuntuu, kun oma kunnianhimo siirtyykin toiseen kroppaan? Ylpeyteni kohdistuu hevosen hoitoon, siihen, että tiedän mitä se tarvitsee ja miten se tehdään onnelliseksi. Ja tiedän, miten lapseni tuupataan eteenpäin hoitamaan itse valmentajasuhdettaan. Minä en heidän juttuihinsa puutu. Syön pullaa kentän laidalla. Tänäänkin söin jotain puustia ja menin sen jälkeen käymään vessassa. Peilistä huomasin, että nenääni oli jäänyt pieni keko tomusokeria pullan päältä. Arvatkaa miltä se näytti? Niin, ”nyt ymmärrämme miksi Katja on aina niin virkeä ja iloinen.”

Kauan eläköön pulla-doping ja seuraava ratsastajapolvi! Sunnuntaina  taas kisat.

 

Kommentit
  1. 1

    Annele sanoo

    Kiitos, tämä oli kuvaus suoraan omasta elämästäni. Sillä erolla, että nyt jo nuorempikin tytär on niin taitava, että voi ratsastaa hevosella. Vanhemman kisakäytössä heppa on ollut jo vuosia. Itse en ole käynyt selässä ainakaan vuoteen. Mä keskityn rapsutteluun ja istumaan maneesissa loimeen kääriytyneenä. Risoissa vaatteissa ja takki hevosen kuolassa. Silti en vaihtaisi tätäkään osaa pois <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *