Onko vielä ykköshoitajia?

Haluan oman ykköshoitajan.

Haluan oman ykköshoitajan.

Terveisiä jurakaudelta! Tulin tuossa taas miettineeksi menneitä kun luin teidän kommenttejanne ratsastuskoululaisista. Yksi hyvä kommentti oli kun lapsi oli suivaantunut siitä, ettei hän opi ratsastuskoulussa hoitamaan hevosta, ruokkimaan sitä ja siivomaan karsinoita. Se on muuten totta! Melko harvassa paikassa pääsee lähellekään esim. hevosten ruokia. Tai opetetaan kylmäämään kinttuja hyppäämisen jälkeen. Tai hieromaan arnicaa kipeisiin lihaksiin. Tai rullaamaan lämppärit yöksi.

Muinaisaikoina hevosista tiesivät eniten tytöt, jotka olivat olleet hoitamassa ravihevosia. Ravitalleilla sai tehdä ylivoimaisesti eniten juttuja ja vastuu kasvoi sitä myöten kun kyvyt kasvoivat. Aika monen ravitallilla hevosuransa alkaneen otteet olivat ihan toista luokkaa kuin ratsastuskouluoppilaiden. Missä nykyään opitaan käsittelemään heppoja? Ratsastusleirillä päästään varmaan lähimmäs ideaalia. Ruokinta on yleensä ammattilaisen homma, ettei satu stipluja. Se on ihan ymmärrettävää.

Kun minä pääsin nuorna hevoseen kunnolla kiinni, oli kohteena poni Bob. Olin ns. kakkoshoitaja, eli aika hyvissä asemissa moniin verrattuna, mutta ihan nolla verrattuna ykköshoitajaan. Tässä tapauksessa olin erityisen nolla, koska hevosen harjojen väri oli MUSTA, eikä VIHREÄ, jota olin itse ajatellut. Niinpä huolella keräämäni harjat jäivät käyttämättä. Siinä ykköshoitaja-Marita oli tosi tiukkana. Hoitajan ominaisuudessa pääsi ihan kivasti tutustumaan yhden hevosen anatomiaan. Joku sanoi, että kannattaa kokeilla joka päivä sen kaikki kintut läpi, niin huomaa helposti jos niissä on jotain poikkeavaa. Siitä asti olen moisen homman tehnyt, kaikilla hoitamillani hevosilla. Hevosenhoitajana parhaiten kuitenkin tutustuin hevosen varusteisiin. Niitä kiillotettiin jatkuvalla syötöllä. Vehkeiden sopivuudesta opin lähinnä suitsien soveltuvuuden. Ja riimun. Oli sekin jotain! Opin myös, että satularasva on myös ihan okei huulirasva.

Vasta muutettuamme Vantaalta Tuusulaan ajauduin ravitallille. Naapurissamme asui pari ravihevosta, josta toinen oli nuorikko ja toinen toipilas, joten ei ollut kiire mihinkään. Tällä tallilla sain ruokkia ja tarhata ja syötellä. En oppinut ruokinnasta sen kummempia (vesi-heinät-kaurat), mutta ainakin pääsin muonaan käsiksi. Myös kengityksen ja kavioiden vuolun näin ensimmäistä kertaa läheltä. En voi sanoa vieläkään kengityksestä hirveästi juuta tai jaata, mutta selkään huomaan jos joku on muuttunut. Mielestäni kengittäjä saa ihan rauhassa hoitaa ammattipuolen, ei hän minua siihen tarvitse. Ravitallilla minulle annettiin ensimmäistä kertaa vastuuta. Se tuntui hienolta. Se nousi myös päähän, sillä jonkun ajan kuluttua aloin neuvoa ravimiehiä. Hyvä, Katja. Juuri näin.

Sitten suora leikkaus 2000-luvun ensihuokauksille, kun Jaska-heppani asui Nuuksiossa. Olin jo tottunut siihen, että itse pitää hoitaa kaikki ja välillä ei millään jaksa. Yhtenä jumalan siunaamana päivänä sitten eteeni tuli pieni tyttö, joka kysyi pienellä tytön äänellä ”voisinksmä alkaa hoitaa Jaskaa?” Sanoin ”totta kai”, ja siitä alkoi elämäni hienoin kausi hevosenomistajana. Hevonen oli vastedes aina puhdas, niin myös kaikki kamat mukaan lukien minun saappaani (Camilla, I love you). Saatoin soittaa ja pyytää hoitajaa menemään tallille jos en itse päässyt. Se on, tiedättekö, hienointa maailmassa.

Varmasti ratsastuskouluissa elää vielä jossain määrin hoitajakulttuuri, mutta yksityitalleilla tilanne on kyllä aivan huono. Ei hoitajan hoitajaa! Kaipaisin nuorikkoa, joka on hullun innostunut hevosten hyvinvoinnista ja haluaa oppia kaiken ja heti. Ja kaipaa koe-eläintä. Pitääkö tämmöinen ykkös-kakkos-varahoitaja -ketju perustaa erikseen uudelleen?

Ottakaa kantaa! t.nimim. Kakkoshoitajasta huipulle

Kakkoshoitajallekin riittää hommaa. Av yv.

Kakkoshoitajallekin riittää hommaa. Av yv.

Hei muuten! Nyt on hyvä kimppatarjous Horse Showhun, kannattaa tarttua: Hyvässä seurassa

 

Kommentit
  1. 1

    Anna sanoo

    Liittyen tähän ja vähän edelliseenkin juttuun, että meidän ratsastuskoululla (Etelä-Vantaan ratsastuskoulu) ei ole lainkaan hoitaja-systeemejä, mikä on tosi hyvä! Ei ole mitään marssijärjestystä kuka saa olla harjailemassa minäkin päivänä jne, vaan ratsastaja on aina vastuussa. Toki apua saa aina ja sitä on helppo pyytää kun on hyvä ilmapiiri.

  2. 2

    Maappu sanoo

    Aivan samaa mieltä tästä hevosten käsittelyasiasta! Itsekin ravipuolelta saanut kokemusta huomattavasti monipuolisemmin hoitotoimista aina lääkkeenannosta keinoihin taltuttaa taluttaessa jyräävä hevonen. Ratsupuolella jäin itsekin kakkoshoitajaksi ja kummasti hoitohepat löytyivät monta vuotta sitten ravitallilta. Nykyisin omia hevosia hankitaan kovin ohuella hevosen hoitokokemuksella vaikka ratsastajina oltaisiinkin jo hyvällä tasolla. Näin ollen tallinomistajien ja tallityöntekijöiden vastuu on kyllä suuri kun edes kipulääkettä saati kaviohaudetta ei olla koskaan tehty itse. Toki Siperia opettaa, mutta kyllä itse olen sitä mieltä että jonkinlainen ”ajokortti” hevosen omistamiseen olisi välillä paikallaan. Onneksi osa tallinpitäjistä on tajunnut hinnoitella esim. ylimääräiset lääkintätoimenpiteet ja kengitysavustykset, ettei niitä tarvitse vain omasta selkänahasta kiskoa.

  3. 3

    Sarianne sanoo

    Nuoruutensa ja teinivuotensa hoitajana elänyt täti kysyy, pitääkö sen hoitajan olla nuorikko. Eiks tällainen turvallinen täti-ihminen kävisi? Meissä himohoitajissa kun ain aja ikuisesti asuu se heppahullu tytönhupakko, vaikka ulkokuori muuta väittääkin 😀
    Eli ihan hurjan kivaa olisi saada hoitoheppa vielä näilläkin vuosikymmenillä. Mä NIIN tykkäisin harjata ja ruopsuttaa ja kävelyttää ja syötellä ja puunata ja puleerata ja nostaa puomeja treeneissä. Mutten treenata itse.

    • 3.1

      Viiskymppinen sanoo

      Mulla on ihan sama. Hepat aloitettu 70-luvulla ja olisi kiva päästä hoiteleen pelkästään. Ratsastaakin tykkään, mut lähinnä käyn maastovaelluksilla, enää ei jaksa reenata :). Mutta mussa on aina elänyt vahvemmin se hoitaja. Olin ykköshoitajana koko lapsuuden/nuoruuden ja hoisin yksityisiä ja kisaponeja. Vuokrannutkin olen aikuisena, pääsee sinne maastoon ja hoitaan kuin omaansa. Välillä sitä miettii, että kaipaisikohan kukaan keski-ikäistä hepanhoitajaa pari kertaa viikossa hoitamaan?

      Oma poika kävi ratsastamassa muutaman vuoden, mutta kyllästyi kun ei saanut tehdä muuta. Olisi myös halunnut enempi hoitaa ja touhuta heppojen kanssa ratsastuskoulussa.

  4. 4

    Parikymppinen sanoo

    Oivoi, muistan niin nuo tarkat värisäännöt hevosten kamoista. Oma värini oli sininen, ja onneksi tummansinistä oli helppo löytää. Termiä ykköshoitaja ei käytetty, mutta teininä olin usein jonkun äärimmäisen rakkaan kopukan ainoa hoitaja. Ruokakupit piti (hoitajien omien sääntöjen mukaan) pestä päivittäin, harjat, huovat, satulavyö, suojat ja suitset monta kertaa viikossa. Auta armias jos jäi pesemättä… Jossain vaiheessa talli alkoi rajoittaa suitsien hinkkaamista, ihan outoa. Tarkan tuntihevosten hoitamisen ansiosta pääsin sitten ”parempien” yksityisten hoitajaksi, joiltain oppi paljon ja joiltain lähinnä ”ei näin”. Ja se ainainen varusteiden ja harjojen pesu herätti hevosenomistajissa ihmetystä 😀 Tärkeintä oli tietysti sen oman hoitsun luottamuksen saavuttaminen, voi sitä kyynelten määrää kuin ennen pääarka ja ihmisiä pelkäävä hevonen painaa päänsä 14-vuotiaan syliin.

    Vaihdoin paikkakuntaa muutama vuosi sitten ja aloin elämään ”aikuisten elämää” eli käyn tunneilla kerran-pari viikossa. Ja kaipaan niiin paljon hoitaja-aikoja. Sitä että sai luulla olevansa korvaamaton, loppukäyntien kävelyä, kisoissa auttamista, varusteiden pesua ja jopa käytävän lakaisua. Vastaavaa arvostusta ja kiitosta kuin mitä hyvä hoitaja saa ei tule monessakaan paikassa, eikä tuntilaisena ole hevoselle kuin välttämätön paha. Pitänee aloittaa uudestaan jossain ratsastuskoululla hoitaminen, että pääsee taas ylenemään hierarkiassa 😀

  5. 5

    Sanna sanoo

    Voi että, taas on pakko kommentoida! Juuri eilen kerroin lapsilleni tästä samaisesta hoitaja tavasta mikä minun aikanani ratsastukoululla oli ja miten onnellinen olen siitä ajasta! Kaikki alkoi siitä kun vielä vain kävin tallilla katselemassa ja eräässä pilttuussa asui hevonen joka potki. Sanoin kaverille että ”tuota hevosta en ainakaan haluaisi ruveta hoitamaan”. Eipä aikaakaan kun minulta kysyttiin haluanko alkaa hoitamaan tätä kysesitä hevosta! 🙂 🙂 Ja tottakai halusin!! 🙂 Voi apua miten onnellinen olin eikä moisesta ajatuksesta enää ollut tietoakaan! Sitä vietti kaikki vapaa-aikansa tallilla, hoiti ja auttoi ja teki ihan kaikkea, ei ollut ns. huonoja hommia vaan kaikki oli kivaa. Ja voi että jos yksityishevosen omistaja sattui pyytämään sinulta apua niin se oli varmaan parasta maailmassa ikinä! Tuo oli niin mahtavaa aikaa näin jälkeenpäin ajateltuna. Oppi niin paljon ja sai viettää kaiken aikansa hevosten kanssa. Ihan parasta vielä näin vanhempana muistella <3

    Sanna

  6. 6

    Sanna sanoo

    Niin, ja aloitettiin siis kolmoshoitajana, sitten pääsi kakkoshoitajaksi ja lopulta saatoit olla se ykköhoitaja 😀 Hoitopäivät jaettiin ja lauantaisin talutettiin alkeistuntilaisia.Voi voi <3
    Sanna

  7. 7

    Milla sanoo

    Nyt jo nelikymppinen, mutta ”pikkulikkana” myös kovasti heppatyttö. Alkuun ratsastuskoulussa tunneilla ja monen vuoden yrittämisen jälkeen ja itseasiassa tallinvaihdon jälkeen pääsin hoitajaksikin. Jossain vaiheessa löysin keltaisen pörssin ilmoituksesta yksärihoidokin ja voi että sitä heppatytön kulta-aikaa. Ratsastuskoulun tunnit oli taakse jäänyttä ja hoidinkin yksäreitä. Ja millä ylpeydellä!
    Eräältä kisaponin omistajalta sain yhtenä vuonna kutsun HIHS:n heidän perheensä kanssa ja se oli kyllä parasta maailmassa!
    Nyt melkein 20 vuotta mennyt melkein ilman hevosia, mutta aina välillä koitan josko taas löytyisi ilmoitus ”etsitään hoitajaa”. En halua omistaa hevosta, enkä halua vuokrata koska tuloni yksinasujana on rajalliset.
    Kaipaan kovasti hevosta jota saan hoitaa ja jonka kanssa saan puuhailla ja vaikka kerran viikossa kävellä pari tuntia maastossa. Mutta ei näitä enää löydy. Vain vuokraa vastaan :/
    Eikö sen pitäisi olla ennemminkin toisinpäin, mina hoidan sinun hevostasi kun et itse pääse, niin sinä maksat minulle eikä toisinpäin.
    Mutta omassa tapauksessani haaveilen, ettei raha liiku puoleen eikä toiseen.
    Taitaa vaan jäädä ikuiseksi haaveeksi 🙂

  8. 8

    Elisa sanoo

    Täällä myös yksi hevosenomistaja, joka haikailee vanhan kunnon hoitajakulttuurin perään. Ah kuinka autuasta oliskaan kun joku puunais ne harjat (pesemättä olleet pitempään kun haluisin myöntää), kolmet suitset ja kuralävessä rypeneen hevosen ja vieläpä nauttis siitä! Eikö olis karman laki, että kun ite on sitä homma tehnyt, niin ansaitsis myös itselleen samaa? 😀

  9. 9

    Mariia sanoo

    Meillä saisi kyllä tehdä ja on hoitaja systeemit. Mutta pitää sanoa että nykyään voiton vie lapsilla vaan heppojen kuvaaminen ja poke pelaaminen. Ei tahdo oikein kiinnostaa jostain syystä nuo hoitotoimet suurinta osa lapsia. Tullaan vaan ratsastamaan ja seurustelemaan ja se on aika surullista. 🙁 itsekin muistan lapsena kuinka hienoa oli päästä puunaamaan ja hoitamaan ja aina oltiin kysymässä jos saataisiin auttaa…. paljon on muuttunut nuoriso. Itse yritän kannustaa nuoria ja lapsia ns. Vanhan ajan hoitomalliin jolloin oppisivat hevosista paljon enemän, ja motivoin erilaisilla hoitajakursseilla ja jouluratsastuksilla ym. Mutta ei kuulemma ehdi/jaksa/on parempaa tekemistä…

  10. 10

    sanoo

    Täältä löytyy yksi onnellisessa asemassa oleva aikuinen hevosenomistaja, sillä hevosellani on (tällä hetkellä) kaksi aikuista, innokasta ja luotettavaa hoitajaa!

    Toisen löysin aivan sattumalta nettifoorumilta, hevosiin liittymättömästä paikasta, ja tutustuimme vasta ensi kertaa, kun hän tuli silloin 1-vuotiasta hevostani katsomaan. Siitä lähtien apu onkin ollut aivan korvaamaton, monta juttua olisi jäänyt yksin tekemättä nuoren hevosen kanssa. Toinen hoitaja taas on lapsuuden ajan tallikaverini, joka asuu kesäisin aivan hevoseni lähellä.

    En uskaltaisi ottaa alaikäistä hoitajaa, saati jättää hevosta yksin hänen vastuulleen, mutta näihin kahteen ihmiseen uskaltaa kyllä luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Sekä hevosen koulutuksen, liikutuksen että hoidon kannalta aivan korvaamattomia <3

  11. 12

    sanoo

    Hyvin on muistissa hoitajahommat. Vitos- tai kutosluokalla sain oman hoitoponin vuosien ratsastamisen jälkeen. Tai siis meitä oli kaksi siinä hoitajina, kummallakin omat päivät, jolloin käytiin. Tallilla oli erittäin tiukka hierarkia, enkä muista ystävällistä sanaa tulleen henkilökunnan tai vanhempien hoitajien suunnasta. Hoitoponi oli tietenkin ihana ja rakas. Pävittäisiin tehtäviin kuului ruokakuppien pesu, harjaaminen ja ratsastustuntilaisten auttaminen. Ainakin viikoittain pestiin harjoja ja varusteita. Välillä putsattiin karsinoiden rakenteista kauranituja ja hämähäkinseittejä. Lauantaisin talutettiin aloittelijoita, siitä sai joskus ratsastustunnin palkkioksi kun tarpeeksi kauan kävi. Motivaationa taluttamiseen eivät kuitenkaan olleet tunnit vaan vanhempien hoitajien (varmasti ylempää määrätty) painostus ja uhkailu.

    Juhlahetkiä hoitajan työssä oli kolme: 1. Kesällä, jos hierarkian ylin hoitaja sitä henkilökunnalta pyysi, saatiin mennä hetkeksi syöttelemään hevosia. 2. Tapaninpäivänä saatiin ratsastaa omilla hoitohevosilla ilmaiseksi tunnin verran niin, että koko tallin kopukat ja hoitajat laukkasivat ristiin rastiin maneesissa. 3. Joskus satunnaisesti sai hakea hevosen tarhasta. Huono puoli hommassa oli se, että yksityisten hoitajat eivät moikannet takaisin kahteen (2) kokonaiseen vuoteen hoitamisen aloittamisesta. Jos teki jonkun virheen, kuten kokosi suitset väärin tai käytti Linna-shampoota ruokakupin pesuun, tuli ilkeilyä ja pahoja puheita selän takana. Kiusaaminen kuului asiaan.

    Vuoden tai parin päästä siirryin pois ratsastuskoululta ja aloin hoitaa yksityisiä. Siinä oli hommia laidasta laitaan. Yhdessä paikassa hoitajan vastuulla oli karsinoiden ja tarhojen siivous, varusteiden pesu ja ruokinta. Palkintopuolta edusti se, että piti liikuttaa useita vaativia, jatkuvasti vaihtuvia myyntihevosia, joita kiinnosti lähinnä ympäriinsä laukkaaminen. Ajatus oli, että hevoset ovat valtavan arvokkaita ja jos niille jotain sattuu, se on hoitajan vika. Vastuuta ja tekemistä oli vähän liikaakin tunnolliselle seiskaluokkalaiselle. Toisessa paikassa taas hoitohepalla sai maastoilla mielensä mukaan sitä vastaan, että siivosi karsinan ja teki pieniä, kevyitä töitä. Ihmettelin, että miten tällaista voi ollakaan, näin helppoa.

    Hoitajan työ oli hyödyllistä ja opettavaista, paikoin hauskaakin, mutta kun siitä lopulta luovuin, olin valtavan helpottunut, enkä ole koskaan kaivannut takaisin.

  12. 13

    sanoo

    Oi ne auvoiset ajat 70- ja 80-luvulla. Menin vuoden ratsastettuani 12-vuotiaana katsomaan hevosia tallille Vermoon, huomasin yhden hevosen ähkyn ja ujoudestani huolimatta sain tallin omistajalle sanottua, että epäilin hevosen ähkyä ja hän ottikin pikkutytön huomion ihan vakavasti. Pääsin taluttelemaan hevosta ja minut toivotettiin tervetulleeksi uudestaan. Hoidin hevosia vuosikausia. Muutaman vuoden tallilla käytyäni ajoin ja ratsastin tallilla valmennuksessa olevilla hevosilla viitenä päivänä viikossa. Opin hevosen hoidosta, ruokinnasta, valmentamisesta ja kilpailuttamisesta paljon, mutta päivittäin myös putsasin karsinat, lakaisin käytävän, käärin pinteleitä, pesin vesikuppeja, putsasin varusteita, pesin hevosia… Ja kuljin tallille säässä kuin säässä aika pitkän matkan takaa. Olin lopulta kuulun kansainvälisestikin menestyneen ravurin hoitaja. Eniten, kymmenten vuosien jälkeen, kaipaan hevosten hoitamista, harjaamista ja taluttelua.

  13. 14

    Ulla sanoo

    Niin samanlaisia kokemuksia. Kyllä sitä tunsi itsensä tärkeäksi, kun vihdoin oli ponin ykköshoitaja. Ja kun pääsi hoitamaan yksäreitä, jopa ratsastamaan Nyt kolme hevosta kotona ja hoitajien löytäminen lähes mahdotonta. Apua saattaa löytyä vielä hyvillä keleillä kesällä, mutta kun pimeät/märät kelit saapuu niin täällä sitä huomaa taas yksikseen touhuavan. Pakko sanoa vielä, että kyllä sitä itse omassa nuoruudessa meni kelillä millä hyvänsä heppoja hoitamaan, mutta nyt on vaikea löytää säänkestäviä hoitsuja. Vaikka asut on nykyään paljon parempia kuin silloin ennen…

  14. 15

    Katri sanoo

    Voi niitä ihania lapsuusmuistoja ja huolettomia kesiä tallilla. Me ansaitsimme ratsastustunteja tekemällä tallityöt viikonloppuisin. Viikonlopusta sai aina 10 ratsastuslippua ja useimmat meistä tekivät työt kahdestaan, jolloin lippuja tuli viisi pekkaa päälle, mutta maanantaina ei oltu koulussa puolikuolleita. Ilman noita kokemuksia ja tuntihevosen hoitamista en olisi myöhemmin päässyt ratsastamaan yksityishevosia. Vanhemmat vähän toppuuttelevat ja mutisivat jotain orjatyöstä, mutta noiden vuosien antama oppi auttoi minua myös ösaamaan vakituisen työpaikan viideksi vuodeksi 90-luvun laman aikoihin. Siirtyminen jakkupuvusta ja avokkaista kumisaappaisiin ja talikon varteen sujui kätevästi lapsuuden tallielämän ansiosta. Sitäpaitsi ratsastuskoulun tallimestarina olin edelleen palveluammatissa yhtä paljon kuin hotellin vastaanotossakin. Vain työkalut olivat vähän erilaisia.
    Noiden vuosien ja kokemusten ansiosta ratsastan edelleen yli viisikymppisenä lähes päivittäin ja juuri hevosen selässä koen olevani täydellisen onnellinen (siis useimmiten…).

  15. 16

    Erin sanoo

    Tuli vaan tässä mieleen, että onkoha huipulla ”kukkahattutätejä”? Ehkä pitäisi määritellä ensin tämä koko termi ”kukkahattutäti”. No jos kukkahattutädillä tarkoitetaan nyt henkilöä joka pohtii onko hevosella hyvä mieli, että voiko sillä ratsastaa juuri silloin – vai onkohan huipulla oltava kova itselle ja hevoselle…

  16. 17

    sanoo

    Täällä yksi 80-luvulla ykköshoitajaksi edennyt 😀 Voi, mitä muistoja tallilta hoitaja-ajoista! Muutamasta hoitajakaverista on jäänyt elinikäinen ystäväkin.

    Hevosten hoitamisen, alkeistunneilla taluttamisen, tallitöiden (ratsastuspalkalla, jee!) ja niiden maanisten varusteidenpesujen lomassa ehdittiin kertoa kummitusjuttuja pimeässä satulahuoneessa, käydä talvisin tallin lähellä jyrkällä kalliolla pyllymäessä, hiippailla läheisen hiihtoladun varressa pelottelemassa hiihtäjiä ja sulaan vuodenaikaan ratsastusryhmien ollessa maastossa pelaamaan pesistä kentällä sekä soittelemaan kerhohuoneen kolikkopuhelimesta pilasoittoja puhelinluettelosta selatuille hassuille sukunimille (ehti sanoa pari sanaa ennen puhelun katkeamista kolikon puuttuessa, esim. ”Hirvikalliolla” – ”Ammu se!” tirsk hihi). Samasta kolikkolpuhelimesta (oikein markalla) soitettiin hevosten palattua laitumelta kesän lopuksi teiniviiksi-poikaystäville bänksit.

    Oon monesti ajatellut, että tylsin asia omissa hevosissa ja kotitallissa on se, että sieltä puuttuu sosiaalinen elämä. Hevosnaistaitoinen hoitaja tai parikin olisi tervetullut.

    PS. Anteeksi Hirvikalliot ja muut teini-iän uhrit!

  17. 18

    Ixy sanoo

    Minulla oli hoitohevosia vuosina 1986-1991, ja suurimman osan ajasta vuokrasin yksityishevostakin. Hoidettavaa riitti kaksin kappalein, ja minäkin muistan nuo varusteiden ja juomakuppien pesut, taluttamiset pölyisessä maneesissa, ym.
    Olen kyllä viivik:n kanssa samaa mieltä, helpotus oli suuri kun lopetin, eikä kaipuuta hoitamiseen jäänyt. Ehkä kiintiö tuli täyteen?
    Jälkeenpäin olen miettinyt, että ei se tuntihevosen hoitaminen aina niin vapaaehtoiselta tuntunut, miesratsastuksenope oli todella ilkeä ja tiettyihin hommiin (kuten iltatallin teko) olisi pitänyt olla palkkaväkeä.
    Paljon opin hevosen hyvinvoinnista, ihmisten raadollisuudesta ja pitämään omaa puoltani. Ei siis ihan turhaa, vaikkei muistot täysin positiivisia olekaan.

  18. 19

    Minna sanoo

    Lapsena sitä oli niin äärettömän kiitollinen, jos sai lakaista tallin lattian, saati mihin euforiaan päätyi kun pääsi hakemaan yksäreitä laitumelta ja pääsi oikein selkään asti!
    Ravitalleilla minäkin enimmäkseen lapsuuteni pyörin ja siellä ehdottomasti eniten opin hevosista. Koulumatkalla pääsi sitten palkaksi hevoskyydillä kotiin. Voi mikä autuus 🙂
    Sitä samaa onnea koen nykyisin jo vanhana rouvana kun hoidan omaa hevosta, joka tyttärelle hankittiin.
    Olen siis edelleen se ykköshoitaja, enkä vaihtaisi osaani mihinkään.
    Jos on paska päivä työissä, se unohtuu hevosen kanssa puuhaillessa ja välit tyttäreen on kuin vahingossa muodostuneet todella läheisiksi.
    Kyllä mä ratsastankin, mutta hoitaminen se nyt on vaan mun juttu 🙂
    Hevosenomistajana ottaisin kyllä mielelläni aikuisen täti-ihmisen varahoitajaksi, en vaan
    tunne ketään joka haluaisi.

  19. 20

    Sara sanoo

    meillä toimii ratsastuskoulussa missä käyn niin toi hoitoeläin homma. tosin meillä hevosten lisäksi voi ottaa vuohen tai kanin. 😀 hommaan meillä kuuluu varusteitten pesu yms. tarhan siivousta, ruokinta ja monta muuta hommaa ja se on niin kivaa kun oikeesti saa kokea että se heppa on ns. oma

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *