Osteopaatti ja pari reikää

Moikka ja doikka, niin kuin itse tapasin 80-luvulla rennosti letkauttaa. Opetin tämän hersyvän tervehdyksen myös hiljattain edesmenneelle, legendaarisellekin Tavastian portsari Poklalle. Aina meitä jaksoi naurattaa moinen morjestus.

Tänään oli sitten se päivä, kun Osteopaatti kurvasi Kylmälään. Ihana Tiina lääppi kaksi hevosta ja yhden ponin yltä päältä. On se jännä mitä se hoksaa ihan vaan tunnustelemalla. Koiran kanssa seistiin vieressä melkien koko ajan ja opeteltiin. On vain ajan kysymys milloin Mimmi ja minä aletaan pitää omaa vastaanottoa. On meinaan oltu kattomassa hevososteopaatin touhuja ainakin viisi kertaa.

Tallilla sattui myös karmea sekoilu. Tamma A karkasi karsinastaan X, josta hermostui vastapäinen ori B, joka koputteli oveaan kunnes se aukesi. Tilanne eskaloitui ja joko A tai B pistivät yhden karsinan ns. paskaksi ja tamma A veti oria B ns. turpaan, paitsi että kavioilla ainakin takapolveen. Kumpikin takajalka on ihan tönkkönä tällä B:llä. Kun läksin, oli poppamies tulossa. Toivottavasti ei käy niin kuin entisellä Jaskalla (taustakuvan neropatti), joka sai iskun takapolveen, seurauksena murtuma ja sitten Taivaaseen.
Ihminenhän siinäkin on syynä. Jos ihminen ei laittaisi hevosta karsinaan, ei se voisi sieltä myöskään karata.
Toissa kesänä törmäsin Nuuksion tallilla Caius Aminoffin reilut sata vuotta vanhaan äitiin, joka sanoi, että Nuuksio oli ennen niin kiva paikka, kun hevoset ja lehmät sai hengailla ulkona vapaana. Sepäs olis kiva! Nykyään vastaantulevat lenkkeilijät saa vapaana olevista koiristakin raivarit. Ai että olis ihana päästää hevonen vapaaksi Nuuksion metsiin.

Aijoo, menneisyystuulahdus! Mihis me jäätiin? Eholle. Siellä koin yhden hepsun kanssa elämäni mittavimman fyysisen onnettomuuden. Harjasin kiltin Sigfrid -hevosen häntää. Seisoin sen takana. Aivan, siellä ei pidä ihmisen seistä. No, Sigfrid jutteli naapurikarsinan puupään kanssa ja kommentoi jotain potkaisemalla kummallakin takasella seinään. Mutta mutta, sielläpä olikin Katjaståhlin polvet välissä. Avot, jopas otti kovasti! Siitä ne sitten turvahti oikein kivasti. Annun sisko sattui olemaan lääkäri ja vieläpä paikalla. Laittoi lunta polville. Eipä siinä sitten mitään. Seuraavat pari viikkoa olin Tyttö-joka-on-vaihtanut-polvia-norsun-kanssa. Nykyään ne paukkuu aika kovaa, mutta kasassa ovat.
Arvatkaa opinko, ettei hevosen takana kannata välttikseen olla. Noin niin kuin pitkässä juoksussa.

 Ne oli niitä aikoja, kun maamme ainoa maneesi oli Ruskeasuolla. Ei sillon kuulkaa valitettu, vaan tohotettiin räkä nenään kiinni jäätyneenä pitkin routaista kaviouraa.
Just eilen eräs MIES, kollegani Radio Cityssä kysäisi, että eikös siellä hevostalleilla käytetä niitä tyttöparkoja sillai karmealla tavalla hyväksi? Että laitetaan ne tytöt tekemään kauheasti hommia eikä anneta ratsastaa kuin ihan vähän?
Voi taivas, totesin minä. Uskotko, mieskollegani, että olisin pikkutyttönä myynyt vaikka äitini huutokaupassa saadakseni edes harjata hevosia. Ja sitäpaitsi ei ratsastuspalkkaa ollut silloin olemassakaan. Nykymaailmassa tallia tekevät eestiläiset ja pikkutytöt tuodaan katumaastureilla suoraan hevosen selkään. Varusteet ovat täydelliset eli moitteettomat ja toki sävysävyyn. Eli jos tänäpänä joku käyttää hyväksi jotain, ne se on kyllä pikkutyttö joka hyödyntää äitinsä höveliyttä.

Näin tänään.

Kommentit
  1. 1

    Ella sanoo

    En tiedä kuinka ironista on päätyä Pähkinän karkuripostauksen jäljiltä lukemaan blogiasi muutenkin läpi, ja löytää alkumetreiltä maininta hevosen irti päästämisestä Nuuksion metsiin 😀 😀 Tämä toiveesi selkeästi voidaan merkata täytetyksi nyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *