Varsojen kykyjen arviointi on kamalaa

Eih! Taas Huippumalli haussa!

Eih! Taas Huippumalli haussa!

Lauantaina oli hevosmaailmassa vuorossa lasten vapaaohjelma. Se tarkoitti varsojen kiihdyttelyä pitkin maneesia. Irrottelua on ihana katsella, tarhassa kun ei ihan vielä pääse täysillä. Tukeva maa mahdollistaa valtavat liikesarjat. Yhdellä seinustalla oli taas estekuja, johon sai vapaasti eksyä ja jos sinne ei eksynyt, sinne ohjattiin. Ensimmäisenä hyppäsi nuori hevoinen, joka oli tullut autolla paikalle. Hän ei ollut koskaan hypännyt ilman ihmistä, joten oli aika äimänä omista kyvyistään ihan yksin. Seuraavana vuorossa oli meidän pieni Hilppa. En vieläkään ymmärrä  miten voi olla mahdollista, että minun Pullukkani on itse synnyttänyt jotain niin ihanaa. Ihan oikea hevonen!

Hilppa aloitti laajentamalla sieraimet äärirajoille. Sitten vedettiin sitä kuuluisaa, tahdikasta ravia ensin pari erää, sitten uutena numerona mukaan oli tullut laukka! Meidän lapsi osaa myös laukata, ahaa! Aikaisemmin laukka ei ollut kykyvalikoimassa oikeastaan ollenkaan.

Osaan ravin.

Osaan ravin.

Osaan nykyään laukankin, kattokaa!

Osaan nykyään laukankin, kattokaa!

Nythän mä hokasin miten tää tehdään.

Nythän mä hokasin miten tää tehdään.

DSC_0097 (mini)

Hypyt eivät taaskaan aluksi meinanneet lähteä liikenteeseen. Pikkuhevo toljotti esteitä ja pysähteli jokaisen kohdalla. Yli kyllä tuli, mutta melko nahkeasti. Pari kertaa arvottuaan sille alkoi pikku hiljaa valjeta miten homma etenee. Sitten se laukkasi myönteisin korvin ihan itse kujaan ja hyppäsi koko setin läpi.

Katselin pientä tyttöä haikein mielin. Ollaan ilmoittauduttu Kyvyt esiin -katsastuksiin, mutta ei me kyllä uhata siellä ketään. Tosiasia on se, että meidän nuori nainen on pullea ja söpö tyttö, jonka jalat eivät ole venyneet pituutta, mutta keskivartalo vastaavasti on ihan hyvin kehittynyt. Hänellä on hurmaava, järkevä luonne, eikä hirveä kiire mihinkään. Semmoiset elementit eivät ole toivottuja varsankasvatuksessa. Halutaan skouppia, kinttuja, ravia, laukkaa ja herkkyyttä. Ja mikäli mahdollista, hyvä tekniikka hypyissä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että meidän Hilpalla on vain sopusuhtainen, pienehkö vartalo ja kaunis pää. En usko, että niillä eväillä jäädään historiaan. Minun kohdallani se ei ole kyllä ollut tarkoituskaan, mutta miten käy FWB:n? Ratsujalostusliitto haluaisi tietenkin, että laji kehittyisi ja hevoset olisivat aina vaan hienompia. Mutta kun hienommat on ovat niitä, joilla minä en tee mitään. Ne ovat liian reaktiivisia, liian herkkiä ja liian vaikeita. Ammattilaisen neuvo on, että osta itsellesi sellainen. Minä halusin kasvattaa sellaisen. Haluan tietää, mitä on tutustua hevoseen syntymästä asti. Nyt se tapahtuu.

Meidän kohdalla Kyvyt esiin on siis ihan puhdas opintomatka! On terveellistä käydä jossain nuoren kanssa. Kaikki on kotiinpäin. Hilppa on kuitenkin meille ihan täyden napakympin kimuli.

Meidän oma pikku Kymppi.

Meidän oma pikku Kymppi.

Olen poniäiti ilman ponia – ja syön pullaa

16426000_1245308232223475_7396593593657646778_n

Tähän on tultu. Perheessämme on kaksi hevoshullua ja yksi aikuinen, joka maksaa koko potin. Toinen aikuinen maksaa pojan harrastuksen, joka tietenkin maksaa suurin piirtein satasen vuodessa. Hyvää joulu kaikille! Matkan varrella on tullut makseltua lapsen ratsastuskouluhommia ja siinä kupeessa omaa hevosta. Joskus se tuntui paljolta. Nyttemmin on taas mittasuhteet pompsahtaneet paikoilleen, kun olen kaukaa viisaasti teettänyt tammalleni lapsen, jotta siitä saadaan kivasti sitten seuraava hevonen perheeseen. Samaan aikaan olen seurannut sivusta kuinka lapsi on kehittynyt ratsastajana  ja olen koko ajan toivonut, että jossain vaiheessa se osaa mennä Pullukallakin. Nyt se hetki on tässä. Yhtäkkiä se onkin lapsi, joka ratsastaa Pullukalla paremmin kuin minä, ja minä olen TYYTYVÄINEN. Käyn salilla ja annan lapsen säätää hevosen kanssa. Maksan selkä vääränä valmennukset sun muut jutut ja hiihdän rinnalla risoissa kuorihousuissa. Jotenkin tuntuu, että tästä täytyy pitää kiinni, koska kohta se on takana. Sitten lapsi on jo lähtenyt johonkin maailmalle ja minä keventelen täällä taas kaikessa rauhassa.

Pullukka on nyt 16, ja kerrassaan kamalan onnellinen päästessään hyppäämään. Tänäänkin se oikein keskittyi suorittamaan tehtävät huolellisesti. Juuri koskaan en näe Pullukkaa niin onnellisena kun silloin, kun hän suorittaa hyppytehtävää. Ja se vaimea leuhkuus, kun se suorittaa kaiken moitteetta, ja ihmiset kentän laidalla ihmettelevät, että onpa se hieno. Itse olen repeämäisilläni liitoksistani, vaikka istunkin kentän laidalla ja pidän namipalaa taskussa ja loimea kädessä. Se on kunnniatehtävä.

Tältäkö se tuntuu, kun oma kunnianhimo siirtyykin toiseen kroppaan? Ylpeyteni kohdistuu hevosen hoitoon, siihen, että tiedän mitä se tarvitsee ja miten se tehdään onnelliseksi. Ja tiedän, miten lapseni tuupataan eteenpäin hoitamaan itse valmentajasuhdettaan. Minä en heidän juttuihinsa puutu. Syön pullaa kentän laidalla. Tänäänkin söin jotain puustia ja menin sen jälkeen käymään vessassa. Peilistä huomasin, että nenääni oli jäänyt pieni keko tomusokeria pullan päältä. Arvatkaa miltä se näytti? Niin, ”nyt ymmärrämme miksi Katja on aina niin virkeä ja iloinen.”

Kauan eläköön pulla-doping ja seuraava ratsastajapolvi! Sunnuntaina  taas kisat.

 

Kaikki ihmiset ja hevoset eivät sovi yhteen

Hyvä parivaljakko!

Minulla säteilee polla.

Kuinkahan monta vuosikymmentä tuli harjoiteltua ratsastusta kunnes tajusin, että en välttämättä olekaan maailman paskin, vaan en vain osaa ratsastaa jotain tiettyä/tiettyjä hevosia. Pääsin tämän ajatuksen jäljille kun luin jonkun suomalaisen kouluratsastajan haastattelua jostain. Kuvaavaa on, etten ollenkaan muista kenestä oli kyse. Pointti oli se, että ihminen hakkasi päätä seinään yrittäessään hevosella jos toisellakin ja vasta sitten kun SE OIKEA osui kohdalle, homma alkoi sujua. Hänellä toki kyse oli kilpailemisesta, itselläni ihan vain itseni voittamisesta. Että etenisin henkilökohtaisesti johonkin, saisin fiiliksiä.

Muistan kokeneeni moisia fiiliksiä joskus nuorena. Ne jäävät mieleen. Kerran, olin jotain 12, opettaja pisti kesken tunnin minut vaihtamaan hevosta yhden toisen kanssa, koska se toinen ei saanut poniaan MIHINKÄÄN. Meinasin haljeta ylpeydestä kun tunsin jo selkään noustessa, että homma lähtee toimimaan. Osittain siksi, että tahtotilani (anteeksi sana) oli väkevä, mutta osittain siksi, että opettaja uskoi minuun. Osasyy saattoi olla sekin, että jostain syystä tajusin millä kikalla hepan sai liikkeelle. Tai en ainakaan estänyt sitä liikkumasta.

Moni on sanonut, että jos tavallinen tallukka lätkäistään aivan kertakaikkisen huippukouluratsun selkään, hevonen ei kulje MIHINKÄÄN. Uskon sen kokeilemattakin. Muutenhan kaikki meistä olisi huippuja, jos se pelkästään hevosesta olisi kiinni. Tai silloin kannattaisi vuokrata omaa huippuhevostaan puhtaisiin valokuvaustarkoituksiin.

Isoilla esteradoilla seikkailevat ratsastajat ovat myös jotain ihme taikureita, eivätkä silti edes samanlaisia keskenään. Yhdellä hienosti toimiva hevonen ei toimi toisella ollenkaan. Kuinkahan moni huippuhevonen on myyty johonkin kauko-itään tai Ukrainaan, eikä niistä ole sen koommin kuultu? Niinpä. Kun katselee jotainWorld Cup -rataa, on vaikea kuvitella, että jotain niistä hevosista olisi ”vaikea ratsastaa”. Niin tasaisilta ne näyttävät. Ja silti –  yhdellä hyviä, toisella huippuja.

Pullukka on niin tottunut minun häsläämiseeni, että se on todistajien läsnäollessa ainakin kahdesti noussut pystyyn ammattilaisen ollessa selässä. ”Miksi et tee niin kuin äiti, teet väärin.” Pullukalle kaikki tyylilajit eivät käy. On siellä moni yrittänyt. Minä jatkan edelleen yrittämistä. Ilahtuneena totean, että lapsi on oppinut ratsastamaa Pullukalla hienosti. Siinä voi olla ylpeä kahteen eri suuntaan. Viikonloppuna taas kisataan!