Arkiterveiset Pullukalta ja Hilpalta (mukana myös Masa)

 

Kyllä Hilppakin osaa.

Kyllä Hilppakin osaa.

Mukamas-talviterveinen eteläisestä Suomesta! Eihän täällä mitään lunta ole, pelkkää jäätä/löllöä. Reilu viikko sitten (vai kaksi?) taivas varjeli, ja sieltä ei tippunut mitään. Oli reilusti plussaa ja hiekkateillä uudet pohjat -> MAASTOON! Olihan sitä kävelymaastoissa jo aiemminkin käyty, mutta se oli semmoista töpöttelyä, ei varsinaista urheilua. Lapsi otti Pullukan, minä Matti Masatuisen ja pari kaveria lähti vielä mukaan. Siinä kävi sitten niin, että jo ensimmäisen ravin kohdalla hevoset 1 ja 2 eivät enää kestäneet, vaan läksivät laukalle. Yksi peruutti ojaan. Yleinen kaoottisuus väritti reissua. Masan kumikuolain, jonka kanssa hän normaalisti viihtyy hienosti, oli totaalinen vitsi, ei sillä ainakaan jarrua saanut painettua. Sitten vaan mentiin! Totaalista riistäytymistä emme joutuneet todistamaan, mutta täysin riehaantunutta Pullukkaa kyllä. Rouva laukkaili paikallaan ja kävelyvauhdilla, avoväistössä tietenkin. Yllättävä ketteryys valtasi hänet. Myös koostaan johtuva yleisjähmeä Masakin löysi itsestään ns. villivarsan, ja hänkin tapailin paikallaan laukkaamista. Hienoja eläimiä! Niin virkeitä, niin eloisia! Ja koska retkueen ihmisjäsenet olivat enemmänkin urheaa  kuin nynnyä sorttia, iloitsimme riehakkaista ratsuistamme täysin rinnoin. Miten PARASTA on päästä maastoon päästelemään! Ja miten PALJON ottaa päähän, kun ei tiedä milloin pääsee uudestaan.

No niin, valivali, mutta näillä mennään nyt, mitkä on annettu. ”Suomen talvi yllätti ratsastajan”, kappas vaan. Että ahaa, täällä onkin jäistä eikä yhtään lunta ja välillä sataa vettä. Vielä on mahdollista saada lumipeite! Itse asiassa pohjoisemmassa kuulemma onkin, niinpä lähetinkin lapseni viikonlopuksi Keiteleelle näkemään Oikeaa Talvea. Pitihän sinne joku laittaa tutustumaan esim. uuteen hevoseen, jonka nimi on Markku. Hakiessani lapsen aion myös käydä palaveria aiheesta Ensi Kesän KavioliittoleiriT Keiteleellä. Niitä nimittäin tuleekin kaksi. Niistä sittemmin!

Hilppa jatkaa rauhallisen tytön elämää. Sinänsä kiva, koska kaiken uuden kokeminen on Hilpalle niin jees. Hilppa on käynyt aiemminkin vesikarsinassa, mutta siitä on kauan. Nyt käytiin uudestaan. Pikkuisen pientä hevosta jännitti, mutta täysin asiallisesti otti suihkun vastaan. Takajalan kakkakokkareet saatiin ihanasti suihkuteltua. On se kyllä merkillisen helppoa järkevän eläimen kanssa.

Hilpan koulutuksessa ollaan tasolla, jolla ohjasajo sujuu ihan kivasti. Pieni takapakki tuli, kun lapsen hampaat alkoivat olla sikin sokin pitkin suuta ja kuolain tuntui ikävältä. Hammaslääkäri poisti ylimääräiset leegot ja taas on elämä mielekästä. Juoksutus sujuu hienosti myös, etenkin kun opettaja juoksuttaa. Viimeksi ylitettiin ravissa yhtä puomia, jonka vieressä oli kammottavat hymynaama-pelotteet. Ensin järkytyttiin, sitten laskeutui rauha. Ihan helppo, sanoi Hilppa lopuksi.

Täsät se kaikki alkoi.

Tästä se kaikki alkoi.

Ainoastaan silloin, kun Hilppa pääsee vapaana sinkoilemaan pitkin maneesia, käy ilmi, että kevätjuhlaliikkeissäkin löytyy – niitä pukkeja en soisi kokevani selästä käsin. Siltäkin osin on plikka äitiinsä tullut – Pullukka ei meinaisi millään jaksaa juosta liinassa ravia, mutta kun laukka lähtee, lähtee myös sen päiväiset pukkisarjat. Ihan vaan, koska on niin kivan kevyt olo. Ei IKINÄ niin, että ihminen on selässä. Sehän on raskasta! Toivottavasti Hilpalla on sama logiikka.

Jouluna molemmat tytöt saivat flunssarokotteet. On helppo muistaa milloin ne antaa, kun tekee sen jouluna ja juhannuksena. Hampaiden raspaus on myös viisainta suorittaa mieleenpainuvaan aikaan, muuten saa aina olla pohtimassa, että millonkohan se oli. Tässä meillä on vielä harjoittelemista. Onneksi molempien tyttöjen kalustot ovat nyt hyvällä mallilla.

Tänä keväänä tavoitteita ei hirveämmin ole. Pullukka liikkuu kunnolla päivittäin, ja tähtää siihen, että keväällä saa miehen. Tällä hetkellä kovassa kurssissa on Suomeen ostettu ori Levisonn. Saapa nähdä tuleeko vielä vahvempia ehdokkaita. Pohdimme vielä jääkö Pullukka jo alkukesästä vapaaherrattareksi. Ainakin laidunkesä odottaa. Hilpan koulu jatkuu keväällä maltillisissa merkeissä, kesäksi Hilppa saa vielä mennä villihevosten hommiin. Syksyllä, jos luoja suo, laitamma selkään sekä satulan että ihmisen. Jännää! Luvassa kuitenkin lungi kevät. Mikäli reenit etenevät hyvin, lapsi alkaa kisata naapurin Masalla. Siitä sittemmin!

Hieno-Masa!

Hieno-Masa!

 

 

 

Blood rules

Jos minua ei tulisi mieleen kurittaa, miksi sitten äitiäni tai isääni?

Jos minua ei tulisi mieleen kurittaa, miksi sitten äitiäni tai isääni?

Hevosurheilu-lehti avasi kiinnostavan keskustelun verisäännöstä. Lainaan toimittaja Leena Alerinia suoraan näin: ”Verisääntö tarkoittaisi, että jos hevosen suussa tai missä tahansa muussa kehonosassa näkyy hiemankaan verta, sen kilpailusuoritus hylättäisiin. Kansainvälisessä kilparatsastuksessa verisääntö eli blood rule on ollut pian jo kymmenen vuotta voimassa. Jos verta näkyy,  ratsukon suoritus kyseisessä luokassa hylätään, mutta se saa jatkaa seuraavassa luokassa sillä edellytyksellä, että verenvuoto on ollut vain pientä ja se on saatu loppumaan.”

HU:n sivulla sai käydä äänestämässä olisiko kyseisenlainen sääntö otettava käyttöön myös raviurheilussa. Kysymys on sikäli kinkkinen, että raviurheilussa juoksevat paitsi hevoset, myös karmea summa rahaa. Mikäli hevonen A voittaisi lähdön, ja sen johdosta henkilö X voittaisi satumaiset summat rahaa, tulisi vaikea tilanne, jos hevonen A diskattaisiin/hylättäisiin verisäännön takia, ja henkilö X menettäisi mammonansa. Tässä ei olekaan enää kyse ahneudesta, vaikka rahasta puhutaankin. Mitä mahtaisi hylyn jälkeen miettiä henkilö X? Miettisikö hän, että jee, ihanaa, että saatiin korjattua tilanne, missä hevonen juoksee verivana suusta/jalasta/kyljestä/mistälie tippuen? Tuskinpa. Uskon, että henkilö X olisi jo ehtinyt miettiä, kuinka asuntolaina saadaan nyt maksettua ja elämä alkaa. Sitten raha otetaan yhtäkkiä pois ja pohdinta muuttuukin kenties seuraavanlaiseksi: kuka tästä on vastuussa? Valmentaja? Ohjastaja? Omistaja? Mä tapan ne kaikki. Hevosen säästän.

Kukaanhan ei halua, että hevonen kärsii, siis ei kukaan. Jokainen haluaa, että hevonen on hyväkuntoinen ja suorittaa omasta halustaan kovaa. Missä vaiheessa sitten eläinlääkäri laittaa hommalle stopin? Ennen lähtöä? Niinhän se kaiketi toimii raviurheilussa nykyään. Jos homma ei näytä toimivan, asiaan puututaan. Mutta puututaanko siihen tarpeeksi, jos blood rule -keskustelu pitää nostaa esiin ravikilpailujenkin kohdalla? Onko siellä epäkohtia, jotka pistää silmään? Kenen sanomisia ravipuolella pelätään?

Ratsastuskilpailuissa stewardi on ratkaiseva henkilö. Jos stewardi näkee jotain epäilyttävää, hän puuttuu siihen, koska ei pelkää seurauksia. Lähtökohdan on oltava se, että ei voi pelätä. Puuttumisesta seuraa aina debattia. Ihmisillä on hyvinkin erilaiset käsitykset siitä mikä on ok ja mikä ei. Ja vieläpä kokeneimmat stewardit kertovat, että se mitä kisoissa nähdään, on vain kirsikka kakun päällä. Hevosten monenkirjava ja/tai vanhakantainen (väkivaltainen) käsittely tapahtuu enimmäkseen kotioloissa. Siihenhän ei voi vaikuttaa kuin ukko ylijumala.

Uskokaa kun sanon, että on siinä hevosenhoidossa vielä paljonkin parantamisen varaa. Äärilaidat korostuvat nyt, kun toiset antavat hevostensa laiduntaa vapaana, eikä niitä stressata työnteolla, ja toiset koulivat hevosiaan kohti parempia suorituksia, omasta tai hevosen kipukynnyksestä piittaamatta. Tieto lisääntyy koko ajan, mutta sen kulku ei ole esteetöntä. Kaikkein vaikeinta kuitenkin tuntuu olevan keskusteleminen aiheesta. Äärilaidat eivät malta kuunnella toisiaan, vaan keskittyvät vihaamaan. Tulee mieleen Netflixissä pyörivä hieno sarja nimeltä Mindhunter. Siinä kaksi poliisia kiertävät vankiloita haastattelemassa sarjamurhaajia. Toinen poliisi ei saa venkuloista mitään irti, koska hän keskittyy niin voimakkaasti vihaamaan tyyppejä. Toinen taas keskittyy kuuntelemaan, ja oppii. Usein siihen on syynsä, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat. Ja se selviää vain kysymällä. Toisinaan vastauksen saattaa jopa ymmärtää.

Nuori pyörykkä opin tiellä

Meidän oma pikku Kymppi.

Meidän oma pikku Kymppi.

Terveisiä esikoulusta! Hilppa on nyt KOLME VEE, ja opiskelu senkun etenee. Nymanin Make käy säännöllisen epäsäännöllisesti ohjasajamassa ja juoksuttamassa, ja opettaa siinä samalla Hilpan omaa henkilökuntaakin. Kahdelle piuhalla juoksuttaminen on kyllä aikamoista touhua. Ei se ihan tollai vaan onnistu. Meinaa lipsahtaa sekasotkuks ne ohjat. Opettelua se on siis meillekin!

Tänään otettiin ihan uusi kulma oppimateriaaliin. Äitinsä Pullukka lähti metsään ottamaan haltuun vuoden ensimmäistä aurinkoista päivää, selässään lapsi. Minähän siihen sitten, että venatkaas, me lähdetään Hilpan kanssa mukaan. Päädyin lähtemään pelkän riimun varassa, koska Hilpalla oli justiin hammaslääkäri, ja suu oli vielä vähän arka. (Uusia hampaita tulee sellaista vauhtia, ettei vanhat meinaa ehtiä alta pois!)

Pullukka meni edelle, ja mukana oli tietysti myös opaskoira Mimmi, joka ei kestä hevosia (on toki tottunut, pakon edessä). Ensimmäiset noin 100 metriä Hilppa oli ihan sieraimet selällään, että mikäs helvetin kuvio tää on, mutta aika pian rentoutui. Oli jopa niin tehokas, että meni lätäköiden poikki, toisin kuin äitinsä, joka välttää viimeiseen asti kynsilakkojen lohkeilua. Itselle tuli järjetön hiki, joten kai ne elukatkin liikuntaa sai, kun könyttiin mättäillä. Hilppa pikku kavioidensa kanssa tepsutti niin sivistyneesti yli pienten puunrunkojen ja yli isojen kivien. Uskomaton pentu!

Rehellisyyden nimissä en tiedä onko kaikki varsat näin viisaita, mutta onhan tämä nassikka aivan ällistyttävä. Mennään mihin vaan ja tehdään mitä vaan, juu okei. Kaikki käy! Ei mitään sekoilua tai turhia kyselyjä. Ehkä se odottaa, että joku nousee selkään. Sit lähtee?

Satulakin on jo käväissyt Hilpan selässä. Se ei herättänyt mitään ihmettelyä, koska onhan hänellä ollut juoksutusvyö tiukallakin. Kehitysvaihe näyttää neidolla tällä hetkellä siltä, että ratsastajan laittamista selkään koitetaan syksyllä. Jotenkin Hilppa on vielä niin pallero. Näyttää ihan ponilta. Onhan se tietysti mahdollista, että se jää pieneksi, niin kuin kuulemma moni ensivarsa, mutta sittenpähän jää. Leveyttä sillä kyllä riittää, ei ole mikään suppu hän. Itse asiassa näyttää vähän quarterilta tällä hetkellä, ja se ei ole lainkaan huono asia! Quarterit on hienoa porukkaa. Nopeita, oppivaisia ja ketteriä, voiko hevoselta enempää vaatia? Voi, kokoa. No, uskon huomiseen!

Eilisen lenkin jälkeen juttelin Hilpan kanssa hetken kahden kesken. Sanoin hänelle, että sori, tässä ollaan ekaa kertaa varsaa kasvattamassa, koita kestää. Apua kuitenkin saadaan ja osataan pyytää. Hilppa oli, että ei se mitään Katja, ihan hyvin te ootte pärjänny. Niin me vissiin ollaan, koska onhan se aivan huippu tyttö. Viisas ja kaunis ja hyvin käyttäytyvä.