Paremman istunnan jäljillä, vol 14 765

In the alku of jotain todella deep.

In the alku of jotain todella deep.

Ai miksikö aloitin salilla käynnin? No tietenkin siksi, että Hippoksessa sanottiin, että niin pitää tehdä. Joka paikassa tohotetaan, että ratsastajan tulee harrastaa muutakin kuin ratsastusta. Etenkin tavoitteellisen ratsastajan. No, minä tavoittelen parempia kykyjä. Olen nyt kyykännyt kuin sekopää Janin valvonnassa ja kieltämättä oloni alkaa olla tiukempi. Onko se vaikuttanut ratsastukseeni mitenkään? Ei ole. Uskonkin, että ratsastuksestani tulee parempaa jos ratsastan enemmän. Jaksan varmasti paremmin jos olen lihaksikkaampi ja kovakuntoisempi. Nyt takana…ööö…kuukausi jumppausta! Jeee! Suosittelen kaikesta huolimatta, ehdottomasti.

MUTTA. Suurin ongelma useimmilla meistä onkin se, että teemme LIIKAA hevosen selässä. Etenkin nyt tuntuu siltä, kun Janin patistamana kävin tutustumassa Alexander-tekniikkaan. Tervetuloa uusi elämän, tervemenoa yliyrittäminen.

Alexander-Jyri kysyi minulta ensiksi tiedänkö mitään tekniikasta. Luulin, että osasin sössöttää asiasta jotain, mutta enpäs osannutkaan. Niinpä Jyri kertoi minulle missä mennään. Ihminen käyttää selkäänsä, niskaansa ja ylipäätään kaikkia osiaan ihan turhaan ja liikaa. Erityisesti selän ja niskan liika jännittyneisyys saa aikaan erilaisia vaivoja. Uskon kyllä. Niinpä ihan ensin Jyri laittoi minut istumaan tuolille, jonka hän on itse modannut. Siinä tunsin istuvani kuin mäkihyppääjä – etukenossa. Jyri oli hieman kauhuissaan, sillä hänen mielestään olin ennemminkin hieman takakenossa. Great! En edes tiedä miten päin olen! Sitten Jyri alkoi varovasti hivuttaa minua kohti istuma-asentoa, jossa selkäni ja niskani saavat olla rennosti. Se tuntui IHAN OIKEASTI USKOMATTOMALTA. En voinut uskoa, miten kevyeltä ja tasapainoiselta voi ihan pelkkä istuminen tuntua. Saattaapi olla, että te muut istutte aina suorassa, mutta minä näemmä en. Sitten Jyri kehotti minua nousemaan seisomaan niin, etten käytä oikeastaan mitään lihaksia. Mitä ihmettä. ”Joojoo, nouset vaan reflekseillä, kyllä jalat kantaa” sanoi Jyri, ja niin teki.

Sama toistettiin penkillä, jossa oli ehta Hubertus-satula arviolta 70-luvulta. Tuttu tuote siis alkeis-, jatko I- ja jatko II-kursseilta. Hyvin toimi edelleen! Jyri kehotti olemaan työntämättä ristiselällä yhtään eteenpäin. Se oli mullistavaa. ”Jätä selkä taakse” sanoi hän tajuamatta, että maailmani kääntyi raiteiltaan.

Tänään kokeilin uutta tekniikkaani turvallisesti Pullukan kanssa maastossa. Aivan upeaa! En kertaakaan joutunut ns. etsimään hyvää kohtaa satulasta tahi tasapainottelemaan yhtään millään. Ihan varmasti joku on aiemminkin selittänyt tämän minulle, mutta niin, etten tajunnut. Jyri sanoi, että vatsalihaksia pitää käyttää vain tarvittaessa, ei koko ajan. Jos jatkuvasti jännittää jotain, hengitys pienenee ja jousto kropasta katoaa. Ihan varmasti!

Onpa hienoa. Tämä nimenomainen Jyri on pitänyt kursseja ratsastajille yhdessä ystävänsä Tanja Kortelaisen kanssa, joka on Centered riding -opettaja. Eläköön! Minulla on toivoa!

Loppukevennyksenä laitan lähes-onnistuneen kuvan Hilpan suusta. Yksi hammas on lähtenyt, Hilpalla on ns. ekaluokkalaishymy. 🙂

Tirsk!

Tirsk!

Mitä ihmiset luulevat hevosista

En ole poni.

En ole poni.

Vein työpaikanni (Radio Nostalgia) porukkaa ratsastamaan. Yksi joukosta oli ratsastellut nuorena, muut olivat nähneet hevosen joskus. Yksi oli pakotettu joskus hevosen selkään ja se oli niin hirveä kokemus, että ei koskaan enää. Nuori työharjoittelijamies oli kaikkein riehaantunein asiasta. ”Saanhan sitten laukata?” Tottakai saat, ajattelin ja nielin huutonaurun.

Hevoselle päivä oli hieno, sillä lähes jokainen yritti osu porkkanalla hevosen suuhun. Joku jopa osuikin. Kovasti siinä peljättiin, että hevonen puree. Näytin porukalle missä hepan hampaat sijaitsevat ja kuinka hampaiden välissä on kolo, jossa kuolain lepää. ”Yök”, sanoi yksi. Eräs tiesi kertoa, että kun hevosen korvat menevät taakse, se valmistautuu puremaan. Sitten alkoi ankara korvien tarkkailu. Pullukan kohdalla saakin olla valppaana, sillä sen korvat heiluvat koko ajan ees taas. Korjasin, että kyllä ne korvat menevät ihan linttaan taakse jos sitä ottaa päähän. Eikä sitä kyllä varmasti ota päähän, jos on porkkanaa tarjolla.

Selkään noustessa kyseltiin kovasti kumpi jalka laitetaan jalustimeen. Mietin, että kai sen toisenkin voi laittaa, mutta helpommin pääsee selkään, jos laittaa vasemman. Eikö se olekaan loogista? Yleisesti pelättiin, että jos hevonen lähtee yks kaks laukkaan. Selitin, että semmoisen kaverin selkään ei voi aloittelijaa laittaa. Aloittelija kuviteltiin yleisesti ihmiseksi, joka ei ole koskaan ollut hevosen selässä. Toista kertaa ratsastava ei ollut enää aloittelija.

Ohjista vetäminen tuntui olevan kivaa. Laajalti luultiin, että ohjista pidetään kiinni, jotta pysytään selässä. Kun komensin jättämään ohjat rauhaan, oltiin ihan tuuliajolla. Kun vielä komensin päästämään kädet irti, oltiin jo ihan taivaassa: ”Mä osaan!” Joku kysyi kannattaako koko jalalla puristaa kylkeä vai vain polvella. Ihmetys oli suuri, kun sanoin, että pelkillä vatsalihaksilla. Jösses! Etteikö millään!

Ehdotin sitten ravaamista, erityisesti työharjoittelijalle, joka oli halunnut laukata. Ei kuulemma sittenkään. On niin rajua tämä käyntikin. Yksi ravasi, tapaili jopa kevyttä ravia, omasikin muinaisen ratsastustaustan. Kaiken kaikkiaan taas Pullukka onnistui saamaan ihmiset aivan ilmiliekkeihin! Seuraavana päivänä töissä ei puhuttu mistään muusta kuin PULLUKASTA.

Tangokuningatar, Pullukka, äite ja Markus.

Tangokuningatar, Pullukka, äite ja Markus.

Muitakin hauskoja juttuja tuli mieleen näistä luuloista:

Yhtenä päivänä kahvilassa tuttu mies selasi lehteä, jossa oli Outi Mäenpää issikoineen. ”Mitä nuo on, kun niillä on tuommoinen turkki? Vai onko hevosella turkki? Onko noi niitä shetlanninponeja? Voiko niillä ratsastaa?” Outin puolesta en tietenkään voinut vastata voiko niillä ratsastaa, KUN NIILLÄ ON TUOMMOINEN TURKKI.

Senhän olenkin jo aikaisemmin kertonut, kun ravintolapöydässä eräs nainen kertoi myös ratsastaneensa Mallorcalla, mutta ei muistanut oliko hevonen tamma vai ravuri. Se on ehkä suosikkimääritelmäni.

Hyvin usein kuulee aikuisten selittävän lapsille, että ”katsos Pulla-Irmeli, tuolla on varsoja!” kun laitumella on poneja. Korjatessani minulta on monesti kysytty, että mitä eroa on varsalla ja ponilla.

Ollaan me aika extreme-porukkaa.

 

Korvaammeko ihmissuhteet hevosilla?

Meidän Pikku Hilppa ja crazy horselady.

Meidän Pikku Hilppa ja crazy horselady.

Eräs kengittäjä kerran mutisi, että hevosnaiset on ihan hulluja, koska niillä ei ole mitään muuta kuin hevoset. Ei ole kavereita, ei miehiä (tai naisia) eikä muuta elämää. Kengittäjän mukaan se tekee naisista aivan mahdottomia. En väittänyt vastaan. Aloitin välittömän arvioinnin. Täytyy myöntää, että aika paljon tulee luuhattua hevosten parissa. Paljon on myös tullut kannettua rahaa baareihin, silloin ennen. Ehkä siksi en ole lainkaan katkera siitä, etten ole GP-ratsastaja tai mikään muukaan merkille pantava. Kun en ole uhrannut elämääni lajille. Olen myös siinä edellisessä elämässä baarielämän lisäksi tehnyt pari lasta.

Kun lapset olivat pieniä, en tohtinut käydä tallilla neljää kertaa enempää viikossa. Se oli ihan maksimi. Miksikö? Koska a) joka kerta kun olin ollut tallireissulla noin tunnin, puhelin soi: Tuutko kohta? Taustalla huusi kaksi lasta täyttä kurkkua ja b) koska en oikeasti halunnut, että lasten äiti on aina pois. Tallille oli tuolloin 40 kilometriä matkaa. Kompromissi, siis. Jonkun mielestä hevonen kärsi. Asia selvä. Onneksi en tuolloin edes tiennyt kuinka monella eri tavalla hevosta voi kohdella väärin.

Lasten kasvaessa olen paitsi eronnut, myös onnistunut luisumaan tallille enemmän. Silti olen päättänyt, että jos pitää valita, niin valitsen kakarat. Jotenkin tuntuisi moraalittomalta valita ennemmin oma harrastus kuin omat nappulat. Urheilijat joutuvat kai miettimään moisia asioita ihan päivittäin. Itse tuumin, että ehdin tallilla sitten kun nassikat eivät enää jaksa hengailla kanssani.

Koska olen mahdollisimman maltillinen ratsuhevosen omistaja, pääsen seuraamaan sivusta molempia ääripäitä. Eräällä ystävälläni on ihana, pullea suomenhevonen omassa pihassa. Sillä ratsastellaan kun keretään ja ajetaan kun keretään. On sillä pari loimea, mutta on sillä myös tuuhea tukka. Satula on mikä on, jostakin tempaistu. Ruokinta on ihan sivistyneen vähäpätöistä, korsirehu pelaa suurta roolia. Kengitetään kun siltä näyttää. Ongelmat muodostuvat pääasiassa kaatuneista aidoista, jos ongelmia ylipäänsä ilmenee. Silloinkin hevonen on lähinnä siirtynyt viereiselle lohkolle tai ilmestynyt ikkunan alle morjenstelemaan.

Joku pitää moista menoa vastuuttomana.

Toisessa äärilaidassa hevosen jalat pestään joka päivä rivishampoolla (tai jollain vastaavalla), jottei riviä tule. Sen tarha on päällystetty kumimatolla ja heinät ovat heinäverkossa. Nämä siksi, ettei hevosen vatsaan mene hiekkaa (ei ole aiemmin koskaan ollut). Samainen hevonen saa joka päivä massiivisen ämpärillisen märkää erikoissössöä. Kaikki varusteet pestään joka päivä (reipas!) ja vanhat loimet lentävät auttamattomasti roskiin. Hevosen mieltä ei pahoiteta laukkaamalla silloin kun se ei halua. Hevosen kanssa ei mennä maastoon, ettei mitään satu.

Joku pitää moista menoa vastuuttomana.

Ollaanhan me hulluja. Onhan se totta, että jos korvaa parisuhteen koiralla, kissalla tai hevosella (tai joku jopa lapsella), niin eihän siinä ole mitään tolkkua. Toisethan harrastavan omia lapsiaan! Ihan yhtä sekopäistä se on. Jonain päivänä lapsiparalle valkenee väistämättä, että hän ei olekaan maailman napa. Silloin iskee masennus, psykoosi ja allergia. Tiedä vaikka vielä keliakia, dystopia ja noro.

Liiallisen hössötyksen kohteena olleista hevosista saattaa tulla hermoraunioita. Tössä (= Eeva-Liisa Penttilä), jonka tallissa Pullukka vietti raskaus- ja lapsivuodeajan kertoi, että aika monta kertaa on hössöttävä naisihminen kurvannut pihaan tamman kanssa ja aloittanut heti valtavan selostuksen siitä, kuinka vaikea, ellei suorastaan mahdoton tamma on käsitellä. Eukon kurvattua pihasta tamma on suorastaan lösähtänyt ja lampsinut onnellisena syömään heinää. Ei ikinä mitään ongelmia! Haha. (Noinkohan olin itse juuri moinen tampio.)

Ystävänpäivän opetus olkoon: ottakaa iisisti!