Päivä, jolloin kaikki meni päin yhtä paikkaa

Kylläpä sitä odotettiinkin! Viimeistä kisapäivää nimittäin, ennen kuin lähdetään kesälomalle. Tai siis en minä lähde, vaan hevonen, rakkauden lomalle se menee Hauholle koko kesäksi. Kiittelee vielä kaviosta pitäen, kun ymmärtää mihin hänet vien.

Asiaan: olin kerrankin ilmoittautunut kisoihin ajoissa. Luokat 90 ja 100. Olin sopinut kaverin kanssa, että lainaan autoa. Hän ilmoitti etsivänsä piakkoin vetokoukun ja laittavansa sen kohdilleen. Koppi putkahti kokonaisedulliseen hintaan suoraan pihaan. Hyvä koppi!

Edellinen ilta: pelasin biljardia keskiuusimaalaisessa baarissa selvin päin. Olin luvannut käydä katsomassa tutun bändin. Kotona olin jo ennen yhtä. Ja nukkumaan. Paitsi että missä uni.

Aamu: Kello soi, näin unta, että olin jo hereillä. Söin ja karautin tallille karsinoidensiivousasioihin. Asteikolla 0-100 hiki oli luokkaa 270. Silmiä kirvelsi, mutta hoidin hommat kuin talouspuolen Rummukainen. Eli hienosti.
Kellon lyödessä 12 kurvasin kaverin pihaan autonvaihto mielessä. Kaveri kyykki rekkamiehen hymy paistaen autonsa takapuskurilla. ”En saa tätä perk…n koukkua kiinni.” Ok. Yritämme yhdessä. Ei. Alan soitella. Kukaan ei vastaa. Se, joka vastaa, sanoo, että ette te sitä kiinni saa jos se on ruostessa. Nyt alkaa palaa käämi. Tajuan sen johtuvan nestehukasta ja sokerivajauksesta. Menen kylmästi kaverin jääkaapille ja tyhjennän sitä suuhuni. Kohta kaveri tuleekin – positiivisin ilmein. Sai koukun paikalleen. Beat that, bitches.
Kiihdytän kotiin. Olin kaavaillut ottavani pikku tirsat, jotta edellisen yön vajaus korjaantuisi. Ei onnistu, sydän hakkaa liikaa. Laitan vaatteet niskaan ja haen lapseni eli hevosenhoitajani. Ajamme tallille ja laitamme kopin autoon kiinni. Tuuletamme. Ollaan hyvissä ajoin alueella! Kiva!

Kunnes. Neiti Heppa talutetaan kopin luo. Ei saatana, sanoo heppa. En mene. Olen tottunut nousemaan hevoskuljetusautoihin, en tällaisiin epämääräisiin putkiin. Pitäkää tytöt tunkkinne! Ilme kuvastaa päätöksen lujuutta. Alkaa ankara kekkulointi erilaisten työkalujen kanssa, tärkeimpänä liinat. Kopista muuten pääsee yllättävän ketterästi hyppäämään uloskin yhdellä loikalla! Ja monta kertaa! Toki se vaatii isompien luokkien estehevosen, kuten Neiti Heppa on. Lopulta Neiti nälkiintyi niin, että tuli kaurahoukutteella koppiin. Kiitos.

Saavumme alueelle. Juoksen maksamaan kisamaksut. Samalla kuulen kuulutuksen: …luokan 90cm ryhmä 3 valmistautuu verryttelyyn…ok. Ehdimme verkkaan, jonka aikana tajuan, että enhän tiedä rataa. Kysyn voinko jäädä ryhmän viimeiseksi hyppääjäksi. Se käy. Opettelen rataa n. viiden ratsukon ajan ja sitten vaan tuleen. 0-0 tulos, mutta ihan rauhassa, eli ei sijoitusta. Hevonen oli jo valmiiksi liisterimärkä, minä sekä umpipaskassa, että märkä. Sain huomautuksen hihattomasta paidastani, joka oli ulkoasuni siistein kohta. Sekä tuomari että minä nauroimme tosiasialle. Hevonenkin oli kopissa hätäpäissään kakannut vihreät liisterit takareisiinsä. Edustimme laatua.

Luokassa 100cm laukkasimme kovaa, koska tuuli kuivattaa silloin paremmin. En ole ehkä ikinä elämässäni ratsastanut niin hienoa ja harkittua rataa ja sitten: uusinnan viimeisellä esteellä stop. Vailla mitään järjellistä syytä. Ehkä Neiti Hepan raja vaan kerta kaikkiaan tuli siinä vastaan. Yritin vielä kerran, mutta ei. Se oli siinä. Jotain olisi voinut ottaa päähän. Minulla oli liian hiki.

Sitten heppaa kastelemaan ja pikkusen vihreää napaan. Ja lastaus. *piiiiitkä huokaus*. Ei kai siinä paljon päälle tuntia mennyt. Tai siltä se tuntui.

Mikä ihmetytti oli se, että a) emme ajaneet kotimatkalla metsään, b) meteoriitti ei pudonnut suoraan silmään, c) taloni ei ollut palanut jne. sillä aikaa, kun olimme harrastamassa ”kilvanratsastusta.”

Palkitsin itseni Kauppias McDonaldsin ateriakokonaisuudella ja menin uskollisen koirani kanssa pienen lammen rannalle  nauttimaan eväästäni. Koira ilakoi rannalla pallon kanssa ja hyppäsi sitten pallon perässä lampeen. Mutta kas! Lampi olikin täynnä levää/kuonaa/kakkaa/limaa/savea/humusta. Kullanvalkeasta koirastani tuli musta. Ja väkevästi haiseva.

Noin tuntia ja kokonaista shampoopullollista myöhemmin koirani muistutti jo kotieläintä ja päiväni alkoi olla pulkassa. Siis oikeesti. Mistä tällaisia päiviä tulee? Onko tämä nyt se ilmastonmuutos?

Neiti Heppa lähtee Miehelään eli laitumelle 2.6. ja palaa heinä-elokuun vaihteessa kotiinsa. Tässä välissä päivitänkin blogia sitten varmaan muistojen pohjalta. Graciaaaas!

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Ei saisi kai nauraa mutta nauroin silti. Olen pahoillani mutta kiitän siitä että mun vastaavantyyppinen kisapäivä olikin itseasiassa tähän tarinaan verrattuna ihan helkkarin hyvä 🙂

  2. 3

    sanoo

    Löysin tämän blogisi nyt ja yritän olla nauramatta ääneen näiden totuuksien äärellä täällä työpaikalla 😀

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *